Kävijälaskuri

torstai 1. marraskuuta 2018

Jorma ja Sami ne yhteen sopii


Perjantaina 26.10. jumpan jälkeen tuli vielä kuljettua kävellen pitkin kaupunkia. Tehtyä jumppaa kotona ja nusitaimattua hanin kanssa urakalla. Lauantaina 27.10. tullut venyteltyä, levättyä, katsottua kauhuelokuvia (Ghost Lake, Eaters..), soitettua ja laulettua kotosalla ihan treenin ja ilon vuoksi, käveltyä ja matkattua Pub Yläkertaan.



Yläkerrassa oli 100-vuotisjuhlat eli Jorman 60 v juhlat ja Samin 40 v taiteilijajuhlat. Menin hyvissä ajoin paikalle. Jo ennen kuin Sami oli paikalla. Ajattelin että joudun kyhjöttämään koko illan yksin nurkassa miettien syntejä syviä, mutta toisin kävi. Jo pihalle saapuessa oli kosolti porukkaa, jotka moikkailivat minua iloisesti, tunsivat minua tai eivät.



Illan ohjelmassa olikin sitten kamujen moikkausta, diggarien ja fanien kanssa juttelua, juhlallisuuksien seuraamista ja erittäin mainiota kuntoilua Three Ounces of Nothingness bändin esiintymisen muodossa. Bändissä siis soitan kitaraa ja ääntelen mikrofoniin toismaailmaisia lyriikoita munsterina syntymisestä, ektoplasmasta ja friikeistä. Iloisia lauluja omasta elämästä siis, heh.



Setti piti alunperin soittaa elektronisten vimpaimien säksättäessä taustalla ja suht. keskitempoisesti. Koska aikataulussa oli kosolti kurottavaa kiinni, luovuttiin turhasta säädöstä ja kikkailusta, ja soitimme pelkästään kitara ja basso pohjalta, kappaleitten tempojen muuttuessa moninkertaisiksi ja varsinkin viimeinen piisi riisuttiin erittäin simppeliksi runttaukseksi, soittaen sellaisella kiimalla että piripäiset oravatkin olisivat jääneet soidinmenojensa rajuudessa kakkoseksi.



Porukka ihan oikeasti tykkäsi säheltämistäni ja sanailemistani piiseistä: ”Suck my Ectoplasm”, ”(Ask my Momma) How to make a Monster” ja ”Blue Suede Shoes” (sic! Oma, ei cover). Olin kuulemma illan paras kitaristi (joittenkin mielestä toiseksi paras) ja kaikkien mielestä kiistatta illan punkrockein esiintyjä.



Moni käytti myös sanoja ja ilmaisuja: uniikki, uudenlainen, riehakas, radikaali, brutaali, rehellinen, aito, omalaatuinen, raju, omintakeinen, raikas, vaarallinen, rujo, hyvällä tapaa raastava, hasardi, ihailtava, vauhdikas, haastava, mukaansatempaava, aidosti riemastuttava, toismaailmaista rokkia, ja täysvaltaisen onnistunut paketti.



Hauskaa sinänsä että porukka näki meiningissä jotain uutta, mullistabaa ja ainutlaatuista, koska, eihän noissa miun piiseissä, sanoissa, stage preesensissä eikä esitystavassakaan miun mielestä ole yhtään sen kummoisempaa kuin mitä on jo vuosikymmeniä sitten tehty paremmin mustien nais- ja miesmuusikoittenkin toimesta. Suomessa Hurriganeskin teki samanlaista pauketta jo oman aikansa tuotteena ja mie en koe olevani edes sen verran rock että oisin väärti ees suutelemaan Remun kengänkärkiä.



Mutta onhan se toki hienoa, että joku voi vuonna 2018 löytää jotain hienoa miun perusasioissa pitäytyvässä rokkauksessa. Taitaa ilmeisesti omin käsin soitettu rokki jossa on aitoa tekemisen iloa, olla jälleen jotain mullistavaa taas ihmisille, jopa punk-klubilla. Ja peräti kaikennähneelle kuulijakunnalle. On se jännää. Three Ounces of Nothingnessia voisi siis rokkailla taas jatkossakin. Tilausta vaikuttaisi olevan.

Jorma iha itte


Hiki tuli rokatessa, ja hyvä niin. On se kumma juttu, kun liikkuessa hiki roiskuu ja lihakset pamppailevat. Käy kyllä ihan hyvin jumpasta se. Nam.



Kirjoitettakoon hieman myös muista bändilöistä jottain, etenkin kun niitä oli kosolti. Ratto oli parin piisin verran jees musaa. Hieman samanlaista kuin Tinneri. Aikoinaan aika hilpeää ja raikasta punkinlätkytystä. Nyt keskitempoista myöhäiskeski-ikäisten honotettua aor-hassuttelua ja rankistelua. Ihan hyvää nostalgiasettiä, ei siinä mitään. Liian pitkä setti vain kun sedät jaksoivat heilua eivätkä malttaneet lopettaa. Tinnerin kitaristi Jyrki Miettinen esiintyi soolosetillään, josta jälleen kerran tykkäsin. Murheenmies Miettinen on just mukavaa turpatuurin trubaduurisettiä, jossa toisensa kohtaavat punk, blues, folk ja kieroon kasvanut ylöjärveläinen huumori.



Tursaswarrior oli illan parhaimpia settejä. Tykkäsin. Joy Division coverosuus oli myös kova sana. Sami veti osuutensa mainiosti ja Tursaswarriorin keulakuva veti upiat kosketinsoittimet. Tämä oli illan ammattimaisin setti Uusi Laine yhtyeen freejazz osuuden lisäksi. Uusi Laine esiintyikin illan aikana monen monituista kertaa erilaisine setteineen ja sivuprojekteineen.



Samin ja Pop-Idolien Paten duosetti nimeltään Pies, sai protopunkmeiningillään peräti Karanteenin Hatenkin riehaantumaan. Teini-ikäisenä ne piisit oli tehty ja sen kyllä huomasi. Tykkäsin kyllä, enimmäkseen. Pop-Idolien setti oli odotetusti melkoista vääntöä ja mongerrusta. Oli kyllä hienoa nähdä kyseinen poppoo legendaarisessa keikkapaikassa. Harvinaista herkkua nähdä kyseinen Ylöjärveläis-tamperelaisen (punk)rokin kuriositeettiretkue lavalla. Eihän siitä voinut oikein kuin tykätä.



Mainittakoon tässä myös Boogie Koskisen soolosetti. Hämyä hippailua, jossain outoilun, psykedelian, light jazzin, bluegrassin ja progen välimaastoissa ja ojanpenkoilla haahuilevaa musiikkia. Soittajansa näköistä tuotantoa.



Oli se melkoinen ilta. Ja artistilimuja tuli juotua varmaan sen seittemän litraa. Cuite literally, actually. Kiitoksia Jormalle, Samille, esiintyjille, kuskeille, roudareille, faneille, diggareillle, ja kaikille henkilökuntalaisille, yleisölle ja ihan kaikille. Kiitoksia myös parille heitterillekin, jotka tulivat avautumaan. Kiitoksia kyydistä valokuvaaja-Jukalle!



Ps. Suaattaapi olla että tätä bloggausta editoidaan vielä kerran jos toisen jos kolmannenkin kerran (nimien lisäyksiä, tarkennuksia, yms), mutta tiee ee ollunna uhkaus eekä luppaus, vuaan toteamus. Nih, matöfaköös! <3 Moikataan kun nähdään. T. Krisse Tuominen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti