Kummallisista roolipeleistä
Koska tämä blogini ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan vain yhden asian blogi, vaan jo nimestä lähtien hyvin monipuolinen ja laajalle elämän eri osa-alueisiin levittäytyvä, aion pienen kirjoitustauon jälkeen jatkaa hyväksi kokemallani linjalla kirjoittaen monista asioista elämässäni ja yhteiskunnassamme.
Esipuhe
Blogissa olen nk. ihan perustattarin (vrt. peruskaura) ohella kirjoittanut reissuistani, harrastuksistani, leffoissa käynnistä, reissuista, museoista ja näyttelyistä, ja silloin tällöin onkin tullut kirjoitettua peleistä ja tullut sivuttua pelaamista. Viimeksi taisin käsitellä roolipelaamista blogissani kirjoittaessani museoreissustani, jonka aikana tutustuin roolipelaamisen historiasta kertovaan näyttelyyn. Linkki bloggaukseeni löytyy osoitteesta http://vitnessiivatnessiijavilosofiaa.blogspot.com/2018/12/museoreissulla.html, ja kuten fiksuimmat varmaan jo osasivat päätellä, kirjoitan tällä kertaa ihan asiakseni roolipeleistä. Enkä minkä tahansa laisista roolipeleistä, vaan tällä kertaa tarkastelen turhankin vuoksi unholaan taikka huomiokatveeseen jääneitä roolipelejä. Suurin osa julkaisuista on ollut julkaisuhetkellään pieniä tai peräti täysin independent -julkaisuja tai omakustanteita.
Kummalliset ja erikoisuutta tavoittelevat (indie) -roolipelit
Vaikka moni saattaakin tuntea minut hyvinkin ennakkoluulottomana ihmisenä ja sen vuoksi äärimmäisen kokeilunhaluisena ja mitään kaihtamattomana roolipelaajana, niin ihan rehellisyyden vuoksi on todettava, ettei näin ole aina ollut. Uskokaa tai älkää, monet vähänkään totutusta "perinteisestä" ja "hyväksikoetusta" tavasta pelata ja klassisten pelien kaanonista poikkeavat pelit ovat tuntuneet minusta, ihan syyttä suotta, kummallisilta ja oudoilta sekoiluilta . Ja kaiken lisäksi hyvän harrastuksen pilaamiselta.
Pelejä on kuitenkin tullut ja mennyt ajan saatossa ja monet kummallisuudetkin ovat ajan virrassa muuttuneet jopa harmaan tylsiksi tai vanhahtaviksi. Tai vähintäänkin, ihan vaan normaaleiksi. Jälkikäteen ajatellen aika moni niistä aikoinaan "kummallisuuksista", tuntuvat nyt ihan perusjutuilta modernissa roolipelaamisen kulttuurissa. Tässä tarkastelen sekä ulko- että kotimaisia pelejä, ja käännöksiäkin, tästä kontekstista.
Minua ihan aidosti ja aikuisten oikeasti harmittaa, etten jo paljon aiemmin tarttunut aidosti avoimin silmin ja pelaamismielessä esim. Amberiin tai Shadowruninkaan. Olin kyllä jo suht. tuoreeltaan tutustunut niihin, mutta "öhhöhhöö, kaikkea sitä" -hengessä ja "onpas nyt taas tehty erikoista oikeen väen vängällä"-mielikuvani toimivat pelejä kohtaan major turn offina. Pelejä tuli kyllä katseltua, lueskeltua ja naureskeltua, mutta en lämmennyt niille ja homma ei tuolloin vielä edennyt pelaamisen asteelle. Ja tämä on ihan vain oma menetykseni, joka johtui ihan vain omasta pikkusieluisuudestani ja nurkkakuntaisuudestani.
Amberissa tökki muunmuassa se kun yhdistetään "väen vängällä"tuohon aikaan todella poikkeukselliselta tuntuneeseen systeemiin, joka silloin ilmestymishetkellä vaikutti joltain "säännöttömyyshörhöilyltä". Toinen asia mikä tökäytti huolella, oli kun pelissä on oikeastikin erittäin erikoinen ja kummallinen maailma. Olen tyytyvänen, että olen sittemmin antanut Amberille useampaankin kertaan useita uusia (aina vain parempia) alkuja ja mahdollisuuksia, sillä systeemi ja maailmakin ovat erittäin toimivia ja monipuolisia. Amberin pelaamisesta hahmon luontia myöten nauttii ihan aidosti. Yksi nk. aliarvostettuja, turhaan hyljittyjä helmiä.
Shadowrunissa tökki henkilökohtaisesti ihan vain se silloin kummalliselta tuntunut sci-fi ja vielä peräti, Herra paratkoon, cyberpunkin täyskasvuiselle fantasiamaailmalle naittava -genreyhdistelmä ja -maailma. Diggasin siis silloinkin sekä fantasiaa että scifiä mutta tykkäsin niistä vain ja ainoastaan toisistaan erillään, ja juuri siksi Shadowrunin kaltainen kombo kummastutti minua ihan luvattoman paljon. Hyljeksin peliä kuin kuoloa löyhkäävää ruttoa, varsinkin kun sen "ihmeellistäkin ihmeellisen" ja "väkisin toisilleen naitetun ja toisiinsa kuulumattoman" "genresekoilun" lisäksi pelin sääntösysteemikin tuntui toisaalta vähän erilaiseksi väkisin väännetyltä muttei kuitenkaan luontevasti ihan täpöllä erilaiseksi tehdyltä. Tästäkin johtuen peli tuntui minusta kummalliselta yhdistelmältä ja hailakalta erikoisuutta tavoittelevalta laimeaakin laimeammalta kompromissilta.
Otin nuo kyseiset roolipelit esille siksi, että päinvastoin kuin aikoinaan, niitä pidetään nykyään kansainvälisestikin ihan modernin roolipelaamisen perusteoksina. Tuntuu jopa lähes oudolta, kuinka noinkin normaalilta nykypäivästä käsin katsottuna tuntuvat pelit, tuntuivat kaikkea muuta kuin tavanomaisilta. Ennen pelin ilmestymistä julkaistuissa, imestyvistä ennakoivissa, sisällön aprikoinneissa ja ilmestymisen jälkeisissä tuoreissa aikalaisarvioinneissa ilmestymishetkellään, pelejä pidettiin todella erikoisina tapauksina. Niin se aika muuttuu ja ihmiset, asenteet ja pelitkin ajan mukana.
Kummalliselta tuntuneesta nimestä alkaen Tales from the Floating Vagabond -roolipeli tuntui aikoinaan ihan pöljistä pöljimmältä erikoisuuden tavoittelulta ja ihan täydeltä perseilyltä, mutta kun tuon kirjastosta sittemmin olen sen lainannut, sitä pelannut ja pelauttanut, niin sekin on kyllä nykyään meikäaabbenalle yksi rakkaimmista pelisysteemeistä ja maailmoista, kaikessa erikoisuudessaan ja kummallisuudessaan. Ja kun tuota vertaa objektiivisesti vaikka nykypäivän peruspeleihin, niin eihän tuo edes ole enää mitenkään oikeasti kummallinen, mutta sellaisena sitä aikoinaan pidettiin. Ja aika outona sitä aika moni, käsittääkseni, yhä vieläkin pitää. Ja se on vain sääli, sillä jos pulpkirjallisuuden ja roskaelokuvien hengessä elävä seikkailuroolipeli vaikuttaa kokeilemisen arvoiselta idealta, etenkin jos toivoo ettei peli ota itseään liian vakavissaan, vastaa tämää peli siihen kutsuun enemmän kuin täydellisesti.
Macho Women with Guns eli kotimaisena käännöslaitoksena Aseistetut Machonaiset (plus ainakin roolipelilehti Seikkailijassa olleet seikkailut Aseistetut Machonaiset -peliin) tuntui aikoinaan ihan totaaliselta pärseilyltä pärseilyn huvin vuoksi. Ja kaiken "hyvän" lisäksi peli näyttäytyi minulle ja ilmeisesti aika monelle muullekin ihan totaalisena pilkkana tieteisfiktioroolipelejä, roolipelaamista ja naisia kohtaan. Loppujen lopuksi aika harmitonta kauraahan se pelin huumori on ja kun tuohon kaikkine lisäosineen ja pelin myöhempiin laitoksiin todella tutustui, niin erittäin nopeaksi ja hauskaksi peliksi tuo kaikin puolin osoittautui.
Parastahan Aseistetuissa Machonaisissa on se että sama peli toimi sekä roolipelinä, taistelulautapelinä että niitten hullun hauskana kombona. Tapa kaikki Bthulhut, Isaac Azathothit, TV-evankelistat ja Tindaloksen hauvelit, pelasta kaapattu lapsi ja Reginan vuosikerrat! Eikä siinäkään vielä läheskään kaikki, sillä voit tehdä tämän kaiken ja heittää kunnon kenttäherjaa samalla! Tietenkin keräten kunnon tykittelyistä kokemuspisteitä niin että ropisee! Hauskaa, simppeliä, nopeaa, pelikerrasta toiseen muuttuvaa, toimivaa ja muuten vaan coolia. Awwsumm and purrrrfect; jei! Sanomattakin lienee selvää että tuosta Macho Women with Gunsista ja Aseistetut Machonaiset pel(e)istä on kuoriutunut minulle ja tuttavapiirilleni one of the BEST all time favourites.
Suomalaisissa pikkuteoksissa Risto J. Hiedan zombieroolipeli Kalmo ja liveroolipeli-versio Kalmosta eli Elokalmo ja vastaavat halvat ja hassut minipelit tuntuivat ennakkojuttujen ja arvioitten perusteella ihan käyttökelvottoman surkealta urpolta häröilyltä, mutta kun ne vihdoin tuli hankittua "kännissä ja läpällä" -metodilla, niin kyllä niitä sitten suureksi yllätykseksemme pelattiinkin huolella. Ne paljastuivat ainakin meiän silloisille peliporukoille aidosti hyviksi ja uskomattoman hauskoiksi peleiksi.
Myöskin Risto J. Hiedan tekemä Suomen ensimmäinen suomalainen virallinen roolipelijulkaisu Miekka ja Magia omaa monia loistavasti nimettyjä hyviä loitsuja, omalaatuisia hirviöitä, missä tahansa pelissä käyttökelpoisia ideoita ja simppelin mutta toimivan pelisysteemin. Jonnisortin indieklassikkoina ja suomalaisen roolipelaamisen perusteoksina noita Hiedan edellämainittuja roolipeliteoksia nykyään pidetään. Ja hyvä niin.
Kotimainen julkaisu ANKH eli Adventures of Northern Kalevala Heroes tuntui nimestä lähtien ihan erikoisuuden tavoittelun vallassa tehdyltä, mutta loppujen lopuksi se onkin kaikessa D&D-klooniudessaan toimiva ja mukavan yksinkertainen peli, joka nopeassa omaksuttavuudessaan on toiminut hyvänä sisäänheittopelinä Kalevalansa lukeneille roolipeleistä kiinnostuneille. Kaikkein eniten olen kuitenkin Ankhissa pitänyt sen sisältämistä tietyistä monstereista ja niitten kuvituksista. Plus joittenkin termien ja asioitten selityksistä ja nimityksistä.
Mitä tästä kaikesta opimme?
En tiedä olenko minä, roolipeliyhteisö tai yhteiskunta muuttunut noitten roolipeliesimerkkien ajoista (-80- ja -90 -luvuilta) perustavanlaatuisen paljon saatika älyttömän suuresti, mutta ainakin asenne vanhoihin edelläkävijöitten tekemiin peleihin on pikku hiljaa muuttunut. Ja se mikä on aikoinaan tuntunut outouden tavoittelulta, voikin olla nykyään ihan peruskauraa ja jopa puhkikaluttua territoriota. Osa em. peleistä on yhä säilyttänyt vähintäänkin osan eriskummallisuudestaan, vaikka nykyään se näyttäytyisikin enemmän ainutlaatuisuutena tai jopa visionäärisenä. Henkilökohtaisesti, Luojan kiitos, olen sen verran muuttunut 1985-1987 aikana aloittamani roolipeliharrastuksen aikana, että pidän silmiäni enemmän auki sellaisillekin peleille mitkä olisivat tuntuneet tai tuntuisivat joltain marginaaliselta elitistiseltä rankistelulta tai muulta penseältä öyhötykseltä.
Ainakin oma kokemukseni puhuu sen puolesta että jopa aivan hitokseen urpolta shitiltä tuntuvien pelien seassa on kuitenkin edes jotain hyvää ja kiinnostavaa. Olen ainakin ihan itte hyötynyt siitä, että olen antanut mahdollisuuden, alunperin, sietämättömän pöljältä tuntuvillekin peleille. Osa niistä näyttäytyy minulle vieläkin pöljinä, mutta sen olen huomannut että jokaisessa huonossakin on aina (tähän asti) ollut jotain toimivaa ja käyttökelpoista. Vaikka maailma ois just sitä miltä se etukäteen tuntuikin, voi pelimekaniikka olla täysin käyttökelpoinen tai sisältää vaikka todella hyviä taulukoita tai sisältöjä satunnaiskohtaamisiin, tms. Kun kirjastoissa esim. Tampereen pääkirjasti Metsossa on aika hyvin indiempääkin settiä tarjolla ja toivottavissa valikoimiin, niin ei ole pakko edes satsata senttiäkään rahaa, kokeillakseen onko jokin sutta vai sattumaa.
Kommentit
Lähetä kommentti