Millä sitä ressais vähemmän...

...pelinjohtajana?

Yksi yleinen keskustelunaihe hektisen menon maailmassamme ja sitä kautta elämässämme ylipäätään, on miten oppisi elämään ressaamisen kanssa. Ja ennen kaikkea, miten oppisi olemaan ressaamatta turhista. Ei olekaan ihme, että samaa pähkäillään myös roolipeliyhteisöissä. Yleinen keskustelunaihe on, että miten pelinjohtajana voi oppia olemaan stressaamatta turhista ja että mitkä asiat helpottavat pelimestarin stressiä ja taakkaa...

Tämänkertaisessa tekstissäni käsittelen seikkoja, mitkä ovat helpottaneet omalta osaltani pelimoderaattorina toimiessa stressaantumista ja stressin määrää. Toivottavasti näistä näkökulmista löytyisi helpotusta muillekin.

Monia ressaamisen aiheita ja pelkoja niitten takana on helpottanut se, että olen alkanut yksinkertaisesti suhtautua pelauttamiseen eri tavalla ja asenteella kuin aiemmin. Tämä ei ole ollut helppoa ja se on osoittautunut matkaksi, joka ei lopu koskaan. Peliyhteisöt, pelityylit, pelaamisen tapa ja näin ollen pelauttaminen ovat muuttuneet ajan mittaan ja ovat murroksessa kaiken aikaa. Tämä tarkoittaa sitä että tekemisen pitää myös muuttua muun muutoksen mukana, joka tuo eteen myös mukanaan eri tyylisiä paineita, stressaamisen ja huolen aiheita, ja näin ollen myös omaa asennoitumista tähän kaikkeen pitää muokata. Adaptoitua murroksen mukana kuin maa roudan aikaan.

Kuten kaiken muunkin kanssa, oma muutos ja näin ollen oma asenne sen mukana, lähtee sisältä omasta sisimmästä, omasta minuudesta, omasta tavasta (ja halusta tapojen takana) tehdä asioita. Voin antaa tuhansia neuvoja, mutta mikään niistä ei auta, jos niistä yksikään ei resonoi juuri Sinun sielusi, juuri sinun tarpeittesi, toiveittesi ja halujesi kanssa. Sinä olet Suurempi Asiantuntija Sinun Elämäsi kanssa kuin minä tulen koskaan olemaan. Tämä on ollut omallakin kohdalla olennainen oivallus, joka on antanut aikoinaan minulle käsiini työkaluja: siemeniä sieluni ja elämäni multaan, joita kasvattaa, vaalia ja hyödyntää kypsyessään.

Toki on monia asioita, joihin paraskaan tahtotila, Oikea Asenne, Maailman Paras Fiilis ja Tekemisen Meininki, ei pure, ja niistä on aivan turha omalle sieluparalleen (tai muillekaan sen enempää) kiukutella, soimata taikka moittia. Ylipäätään moittiminen, soimaaminen, sättiminen, mollaaminen ja kiukuttelu ovat asioita, joilla ei ole kyllä koskaan rakennettu yhtään mitään hyvää ja rakentavaa. Sen sijaan kannustaminen, osallistaminen, mukaan kutsuminen, salliminen, tuppaa tuottamaan tulosta, kohdisti noita sitten ihteensä ja tai muihin. Parasta ihtelleni on ollut se, että olen pikkuhiljaa oppinut ja opetellut itteni sättimisen, itseltäni täydellisyyden vaatimisen ja muun sellaisen hajoittavan asenteen (ja toiminnan) sijaan, pyrkimään erilaiseen, rakentavampaan kannustavampaan asenteeseen.

Sen sijaan että ajattelisin, että minun pitää onnistua pelinjohtahana tai "tehdä peli", olen alkanut ajatella koko hommaa meidän peliporukan ja meidän pöydän projektiksi ja meidän seikkailuksi. Tällä tapaa etenkin henkinen vastuu on tuntunut aivan erilaiselta. Vaikka käytännön tasolla ero ei ole suurin suuri, niin tuntemusten ja ajatusten kohdalla ero on ollut kuin ensimmäinen askel kuun kamaralle. Ero on giganttisen valtava. Vaikka puurrankin yhä yksin paljon, on vastuu hyvästä pelistä jakaantunut meille, ja ennen kaikkea sen vastuun taakka hartioiltani on enimmäkseen useimmiten siirtynyt jonnekin astraalitodellisuuden tyhjyyteen olemaan.

Olen aloittanut tavan, jossa kysyn ennen pelikertoja, pelisessioitten välissä ja pelikerran aluksi mitä toiveita ja haluja kullakin on seikkailujen suhteen, mitä juttuja itse kukin kaipaisi juuri nyt ja jatkossa, ja kirjannut toiveita ja haluja ylös itselleni niinkin monimutkaisella ja mullistavalla systeemillä kuin ihan vain yksinkertaisesti ranskalaisin viivoin

Olen esimerkiksi kannustanut pelaajia pähkäilemään yhdessä porukalla mikä olsi heille parhaita pelipäiviä ja ajatusriihen jälkeen, valitaan porukalla niistä päivistä ne mitkä mullekin käy, jolloin onpi ainakin yksi pähkäilyasia mulla vähemmän ja samalla siitä sovitusta pelikerrasta tulee nimenomaan parhaiten meille kaikille sopiva. Ja mikä parasta, pelikertojen sopimisen riemu ja kauheus ei ole vain yhden, muutoinkin hommanakkien raskauttaman puurtajan, harteilla.

Olen antanut pelaajille aina vain enemmän lupaa keksiä maailmaan sisältöä ( esimerkiksi seikkailumaailman kiltoja, lajeja, paikkoja, kieliä, jne.), piirtää karttoja ja muuta sellaista mitä nyt ovatkaan kulloinkin halunneet tai vaikuttaneet haluavan tehdä.

Oon kannustanut noitia pelaavia peliporukkamme ilmaisuvoimaisua jäseniämme, luomaan hahmolleen ja maailmaan toivomiansalaisia loitsuja, manauksia, taikajuomia, ja maagista esineistöä. Tällaiset pelaajan luomat magiahommelit ovat ihan varmasti parempia kuin jos ottaisimme jostain kaupallisesta pelikirjasta geneerisiä bulkkiloitsuja. Tai kehittelisin "suuressa viisaudessani" (Huom! Terve itse-ironia) jotain mikä voisi olla hienoa minusta, muttei välttämättä sopisi hahmolle ja pelaajalleen. Kun antaa loitsijan pelaajan uuttaa omat magiansa hahmolleen, niistä tulee ltakuuvarmasti sekä loitsijansa että pelaajansa, näköisiä ja kuuloisia. Sääntömekaanisessa puolessa olen pelimoderaattorina pitänyt VETO-oikeuden ja rajannut tarvittaessa joitain pahimpia överi-jumalkompleksityyppisiä juttuja pois, mutta muuten mulle on täysin se ja samakkon kurnaus, mitä taikuutta ilmassa leijuu, kunhan buugi on hyvä, ja kaikilla on näin ollen erittäin hubaa pelatessa.

Olen myös nakittanut peliporukoissamme joitain asioita pohjalta: "Siehän se voisit viksuna immeisenä kertoa/keksiä/luoda alueen/ryhmän/lajin historiaa, tapoja, yms", sellaisille peliporukoittemme tyypeille, joitten olen huomannut (taikka arvellut) pulppuavan luovaa energiaa pelikertojen välilläkin runsaasti.

Erittäin olennainen ja tärkeä asenteellinen ja toiminnallinen muutos, on se, että olen ryhtynyt pelauttajana vuosikymmenien mittaan, tarkkaan pitkälle pohdittujen selkeitten juonirakenteitten sijaan, rakentamaan sessioita ja kamppiksia varten simppeleitä mahdollisuuksien listauksia. Listauksia varten olen luonut suurpiirteisesti paikkoja, henkilöitä, kohtaamisia ja tapahtumasarjoja. Näitä sitten pelikerran aikana tuon esille tarpeelliseksi kokemani määrän ja siihen tahtiin kuin pelikerran sen kertainen tahti ja rytmi tuntuu asettautuvan. Tällä tavalla ei tule hippusellistakaan täysin tarpeetonta ja tavattoman harmittavaa ja uuvuttavaa "Höh, noi pelaajat pilas mun hyvin suunnitellun stoorin kun ne tarttu vääriin lankoihin"-tyyppistä murhetta. Päin vastoin, olen huomannut että mitä tahansa esitänkään peliporukallemme, pelaajat hahmojen toimillaan tarttuvat jokseenkin melkein mihin tahansa, kun heille siihen mahdollisuus luodaan ja annetaan heidän toimia oman maun mukkaan.

Käytännössä tämä edellä mainittu mahdollisuuksien listausksen pohjalta pelaajien kanssa yhdessä toimiminen, tarkoittaa sitä, että usein pelaajat täydentävät kysymyksillään ja hahmojensa toimillaan aika yksinkertaisia asioita hienoiksi tarinatriptyykeiksi, kun heitä ei johdattele eikä rajoita, vaan antaa hahmojen kulkea pelimaailman hiekkalaatikolla fiiliksensä ja vaistojensa varassa. Roolipelaamisen on kuitenkin tarkoitus olla ennen kaikkea mielikuvituksellista ja hauskaa.

Roolipelien pelaajat kyllä osaavat harrastaa kumpaakin ylettömyyksiin asti, joten pelinjohtajan on aivan tarpeetonta luoda ylhäisessä yksinäisyydessään jotain kolossaalisen monimutkaista mielensä sopukoissa ja arvuutella mitä pelaajat voisivat tehdä. Seikkailemisen tarkoitus roolipeleissä on kuitenkin pohjimmiltaan yhdessä tutkia maailmaa, tarinaa ja hahmoja, ja luoda vuoropuhelun kautta pelaamalla sitä tarinaa. Tarina kyllä muodostuu yhdessä omalla painollaan, kun yhdessä luomiselle annetaan tilaa ja aikaa, ja pelatessaanhan sitä näkee sitten mitä ja miten hahmot toimivat, eikä tarvitse mutuilun pohjalta jossitella.

Pelaajat ovat kyllä hienoja tarinankertojia ja erinomaisia muokkaamaan ja luomaan tarinaa ihan tyhjästä. Siksipä luon nykyään lähinnä vain mielenkiintoisia ihmisiä, kohtaamisia, paikkoja, sattumuksia, juonen siemeniä ja annan lopun tapahtua pelipöydässä. Onhan se vaatinut pelimoderaattorina erilaista suhtautumista asioihin ja toisenlaista taustatyötä, mutta se on kannattanut. Ei niin väliä missä, mitä, milloin ja keitten toimesta jotain tapahtuu, vaan sillä on väliä että jotain tapahtuu, ja ennen kaikkea pelaajien hahmojen toimesta. Ja silloin nimenomaan pelaajat pääsevät loistamaan hahmoillaan ja kuljettamaan tarinaa erinäisiin suuntiin, ja pelimoderaattori voi nautiskella muitten mukana siitä mitä sitten ikinä pelipöydässä ja roolipelimaailmassa tapahtuukaan. It's kinda magic, when You let it happen.

Ylipäätään olen alkanut luottaa ihteeni ja pelaajiin. Oppinut luottamaan ja uskomaan siihen, että pöydässä pelatessa on tai vähintäänkin siellä syntyy flow. Ja jos sattuukin käymään, niin ettei synnykään, niin miedompi melttaaminenkin on korkealentoisen suhinan sijaan vaihteluna kivaa. Pääasia että pelataan ja asiat tapahtuvat yhdessä toimien, ilman turhia paineita ja pakottamista.

Tuossa nyt muutama asia näin alakuun asioista, mitkä ovat johtaneet siihen oudon kummalliseen tilaan, etten ressaa sadasosaakaan siitä, mitä ennen murehdin ja märehdin pelimodena :-)

Ei sitten muuta kun ressittömiä pelejä ja yhdessä luotuja seikkailuja ja kivoja tarinatuokioita roolipelien äärellä! Toevottaapi Krisse Tuominen, julkaistu roolipelisuunnittelija, runoilija, journalisti, taiteilija, sarjakuvataiteilija, ja melkoinen roolipelientusiasti.