Pelisuosituksia perusteluineen, osa 2

Pelisuosituksia ja perusteluita, osa 2

Silloin tällöin kuulee ja näkee keskusteluissa, foorumeilla, ryhmissä, jne.  toiveita suosituslistoista roolipelikärpäsen pureman saaneille. Myöskin top-listojen laatiminen ja pyytäminen samassa tarkoituksessa on kohtuullisen suosittu peruskeksustelun ainesosa roolipelaajien keskuudessa. Päätinkin listata aloittelijaystävälliseen ja kansantajuiseen  blogiini (tai tällaisiksi tätä on kutsuttu; kiitos kehuista) tähän bloggaukseen omia suosittelujani roolipelikärpäsen pureman saaneille. Tämä ei ole mikään minun suosikkipelini -listaus, vaikka sellaisiakin listassa on mukana. Lista on koostettu nimenomaan siitä lähtökohdasta, että mihin roolipeleihin ja miksi, minun mielestäni kannattaa ehdottomasti tutustua. Ylipäätään, jos on kiinnostunut roolipeleistä. Etenkin, jos on kiinnostunut erityyppisistä roolipeleistä. Varsinkin, jos on kiinnostunut tutustumaan roolipelaamisen historiaa muokanneisiin peleihin, jotka ovat mielestäni merkittäviä ja pelaamisenarvoisia vielä nykyäänkin. Pidemmittä puheitta: listan pariin!

Top 20 -listaus roolipeleistä, joihin kannattaa 

tutustua vielä eläessään 👼😇😘 OSA 2

Ensimmäisessä osassa käsittelin nopattoman Amber-roolipelin maailmaa ja sisältöä ja tällä kertaa mennään jälleen indie-roolipelisuunnittelun klassikkomateriaalissa. Vanhassa on ihan oikeasti joskus vara parempi. Saanenhan luvan, esitellä teille Over the Edgen. Pelin, joka on sekä roolipelaamista ja sen muotoa rankallakin kädellä uudistanut vapaamuotoinen roolipeli että vanha klassikkopeli, joka on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ja se on lisäksi siitä harvinainen peli, että se on onnistunut aiheuttamaan jokaisella laitoksellaan ärtymystä roolipeliskenessä ja sen ulkopuolellakin. Uusimmalla kolmannella laitoksellaan, joka ilmestyi vuoden 2019 syksyllä kotimaisiinkin roolipelikauppoihin.

2. Over the Edge    on onnekas aivomyrskyripuli

Jos Amber oli peli mikä ei meinannut millään tulla valmiiksi (7 vuotta pelitestauslimbossa on aika pitkä aika) ja valmistuttuaan se katosi lähes näkymättömiin, on Over the Edge taasen peli mitä ei koskaan pitänyt olla, mutta joka elää keskuudessamme jo kolmatta kierrosta. 

Over the Edge on roolipeli, jota ei koskaan pitänyt julkaista. Jonathan Tweet päätti tehdä kamuilleen kummallisen roolipelin, jota olisi hauska pelata. Tai, no, ainakin kummallisen roolipelin. Hauskuudesta todellakin voi olla monta mieltä. Atlas Gamesilta taasen oli halukkuutta julkaista tämä peli, josta ilmeisesti liikkui alan piireissä (ihan aiheesta) villejä huhuja. 

On erittäin hieno asia, että Atlas Games sai maaniteltua Jonathan Tweetia kirjoittamaan Over the Edgen julkaistavaksi peliksi. Tämä peli on hienolla tapaa esimerkki siitä kuinka jokin julkaisukelvottomaksikin kutsuttu kummajaispeli, voi julkaistuksi tullessaan olla käänteentekevä peli. 

Pelin kummallisuuden vuoksi tämä ei ole koskaan muodustunut suuren suosion peliksi, mutta silti sillä on oma kiihkeä kannattajakuntansa ja peli on yltänyt jo kolmanteen laitokseensa. Sillä on ollut myös oma fanilehtensäkin. Onpa siitä tehty On the Edge -niminen keräilykorttipelikin. Lisäksi Facebookissa pelillä on aika omalaatuinen yhteisö, jossa pelaajat esittelevät omia teorioitaan pelin todellisesta luonteesta, jakavat hyvin lennokkaita ajatuksiaan pelin arkkitehtuuriin, geografiaan, poliittiseen infrastruktuuriin, tai vaikka historiaan, uskontoihin ja kirkkoihin liittyen. Ryhmässä jaetaan aika paljon myös salaliittoteorioita. Sekä pelin maailmaan liittyen, että meidän todellisuuteemme (vaiko todellisuusvääristymään?) liittyen.

Over the Edge on pelimaailman Patti Smith, vähän sinne tänne kallellaan oleva villi ja vallaton omapäinen vikuroiva musta hevonen. Taho joka ei ole maailman tunnetuin, mutta joka on kiihkeästi palvottu, ja vihattukin. Jos Patti Smith on saanut monet laulamaan, piirtämään, kirjoittamaan poliittisia pamfletteja, tekemään performansseja, julkaisemaan omia runojaan, ryhtymään taiteilijaksi ja tai muusikoksi, ja perustamaan bändejä, on Over the Edge inspiroinut lukuisia roolipelisuunnittelijoita tekemään omanlaisia pelejään. Uskaltautumaan reunalle ja sen ylitse.


No, mikä se Over the Edge sitten on pelejään, mitä, häh?!

Over the Edge on salaseura- ja -juoni -peli, joka on äärimmäisen surrealistinen, kummallinen, täysin kajahtanut, itsetietoinen ja -ironinen, ja monin tavoin piinaava  peli, joka onnistuu kaikesta karuudestaan huolimatta naurattamaan lukijaansa ja kokijaansa. Tai ehkä siitä johtuen.. Over the Edge on peli reunan takaa kurkistavasta surrealistisesta vaarasta ja mielen kauhuista. Tämä peli on tämän kaiken lisäksi peli, jonka maailma ei ole mikä tahansa bulkkituotemaailma. Tuttujen ja ystävällisten olentojen maailman sijaan tapahtumat sijoittuvat kuvitteellisen Al Amarjan saarelle. Saarelle, jolla psykologinen surrealismi on yhtä arkipäiväistä kuin Poirotille viiksivahan käyttö. Toki on myös mahdollista että Al Amarja on tosiasiallisesti Se Todellinen Todellisuus ja me täällä virheellisesti todellisuudeksi kutsutussa maailmassa elämmekin vain varjoissa, heijasteissa, matriisissa, tai missä lie. Mieltemme sopukoissa?

Over the Edge on siitä ihana ja kamala peli, että siinä kaikki on mahdollista. Tai yhtä lailla täysin mahdotonta. Ja nämä kummatkin ovat yhtä tosia samaan aikaan. Eli rinnakkaistodellisuudet, samaan aikaan toteutuvat rinnakkaiset aika- ja tapahtumaketjulinjat, paralleeli-aikalinjat, aikaluupit, paikasta toiseen vaeltavat paikat ja rakennukset, ja muut sen sellaiset ovat täysin tuikitavallisia asioita Al Amarjan asukkaille, joita Marsilaisiksikin kutsutaan. 


Koska pelin maailmassa liikutaan aivan omissa sfääreissään, hahmot voivat olla tietenkin vaikkapa telepaattisia kissoja ulkoavaruudesta, jotka koittavat syrjäyttää saarella muita ryhmittymiä. Tai jumalan maallinen inkarnaatio, joka on tullut liskoihmiskumppaninsa kanssa tutustumaan Al Amarjan ihmeisiin, paikkoihin ja persoonallisuuksiin.

Al Amarjan mystisellä saarella ryhmiä, joukkoja, ryhmittymiä, valtasuvun erikoisia persoonia, ja niitten harjoittamia juonia ja salaliittoja piisaa kyllä pelattavaksi jokseenkin loputtomiin. Todennäköisesti mikään ei ole kampanjan lopussa sitä miltä se alussa näytti. Ja vaikka olisikin, niin voiko siitäkään mennä takuuseen?

Over the Edgessä pelimaailma kannustaa viemään hahmoja mitä kummallisimpiin, huimaakin huimempiin tilanteisiin, ja mekaniikka tukee ja kuljettaa hyvin mielikuvituksellista pelaamista. Lisäksi peli kannustaa pelaajiaan pukeutumaan hahmoikseen, eläytymään reippaasti, käyttämään pelattaessa propseja eli rekvisiittaa tarinankerronnassa ja pelitunnelman luomisessa. Ensimmäisestä laitoksesta lähtien Over the Edge pelikirjoissa on ollut aina mukana vallan mielikuvituksellisia lehtileikkeitä, turistioppaita, raportteja ja muuta pelirekvisiittaa pelipöydässä ihmeteltäväksi.

Mekaniikaltaan, hengeltään ja tyyliltään Over the Edge on monin tavoin hyvin free-form eli vapaamuotoinen, ollen sitä ihan oikeasti sekä säännöiltään että tyyliltään. Hahmojen luominen on vallan simppeliä, nopeaa, vapaata ja antaa pelaajalle paljon valtaa ja mahdollisuuksia luoda hyvinkin erikoisia hahmoja.  Oikeastaan kaikki mahdollinen ja mahdoton hahmoissa antaa mahdollisuuksia pelimoderaattorille taasen upottaa pelihahmot syväkin syvemmälle Al Amarjan koukkuihin ja saarelmiin. 

Reunalla on tämä(n) pelin maailma

Pelissä on kyberpunkin elementtejä paljon, kuten muunmuassa nykytietomme ja tieteemme ylittävää tiedettä laitteistoineen, omituisia siirrännäisiä, aivo-upotteita, ja mystisiä laitteita joilla voi vaikuttaa toisten mieliin. Kuvaavaa on että harva tätä mainitsee kuitenkaan kyberpunk-pelinä, vaikka sitäkin se on. On tämä kaiken kummallisen keitoksen lisäksi vallan maittava kauhupelikin, vaikka harva sitä sellaiseksikaan yleensä tulee kutsuneeksi. Se kauhu kun on niin syvällä, rakenteissa, vallankäytössä, vuorovaikutussuhteissa, viitteissä ja vivahteissa, eikä jossain kosmeettisessa kulmahampaitten näyttelyssä, joten sitä ei välttämättä tule edes huomanneeksi. Saatika ajatelleeksi. Mutta siellä se on, luomassa pelkoa, kauhua, paniikkia ja mielen tuhoa, tai ainakin ravistelemassa tajuntaa kovasti. 

Peli on lisäksi psykologista surrealismia, joka jo itsessään on melkoinen yhdistelmä haukattavaksi. Koska pelin maailma, pelikirjan esimerkit, ja pelin mekaniikkakin tätä tukee, pelimaailman surrealismi kera psykologisen kierteen (taikka ilman), on loppujen lopuksi yllättävän helppo pala nieltäväksi. Pelissä on salaliittoja ja mystiikkaa, yliluonnollisia kykyjä ja vaikka mitä. On olemassa pelejä missä on jotain samaa tietyiltä osin, mutta kokonaisuutena Over the Edge on käytännössä ollut aina oma genrensä.   Peli, jota voi rakastaa, vihata taikka rakastaa ja vihata. Tunteettomaksi tämä tuskin ketään jättää. Turtuneeksi sen sijaan aika monen voikin. Tai niin ehkä jossain rinnakkaistodellisuudessa on mahdollisesti ajateltu. Tiedä näistä indiepeleistä. Kummallisia niitten pelaajat.  * MAtriksissa on havaittu epäjohdonmukaisuuksia... Turvallisuutenne takaamiseksi tämä kohta tästä on leikattu, sutattu ja silpottu pois. Muistakaa, ettette muista tätä nähneennekään*

Over the Edgen ensimmäisessä ja toisessa editiossa on toisiinsa sopiva vallan yhtenevä säännöstö, joka on kolmanteen (2019 julkaistuun) laitokseen nähden selkeästi pelimäisempi  ja jopa simulationismiakin on ripaus mukana. OTEn 1.ssa ja 2.ssa laitoksessa nopanheittelyä on aika paljonkin, mutta perusmekaniikka on silti suhteellisen kevyt ja helpohko oppia ja käyttää pelipöydässä. Nopanheittelyä ja turhia sääntöjä ei kuitenkaan ole määrättömästi, ja mielestäni OTEn 1st - 2nd ed. pelimekaniikka on nk. rouheista ja rouheisista (vrt. crunchy) roolipeleistä se paras systeemikokonaisuus. Oli maailmasta sitten mitä mieltä tahansa. Ja siitä todellakin voi ja saa olla vaikka mitä mieltä. Minullakin siihen aika vankka viha-rakkaus-intohimosuhde on.

Tykkään muuten erittäin kovasti siitä kuinka Over the Edgen ensimmäisessä laitoksessa on pelimoderaattorin osuus, jossa pelinvetämisvinkkien lisäksi on opastusta, miten Over the Edgeä voi hyödyntää muissa roolipeleissä. Tai miten muitten roolipelien materiaalia voi hyödyntää Over the Edgessä. Mukana on konvertointiohjeita mm. Conspiration-X ja OVER the EDGE pelien välille. Kätevää, inspiroivaa ja erittäin hyödyllistä. Toisessa laitoksessa tätä osuutta ei ole, vaan tilalla on ykköslaitosta enemmän materiaalia Over the Edge pelin maailmaan. Tarkempine pelikarttoineen. Pelin maailma ja näin ollen kuvitus ja pelikartatkin ovat toisessa laitoksessa runsaammat, ja toisesta laitoksesta kolmanteen laitokseen siirryttäessä, kartat ja kuvituskuvat ovat huomattavasti yksityiskohtaistuneet.

Kolmas laitos on päättänyt teoksena hypätä edeltäjiäänkin reippaasti pidemmälle, sinne jonnekin reunan yli syvyyksiin, ollen ennenkaikkea taideteos, missio-, ja yhteiskunnan -performanssi, joka tietenkin näin internet-aikana toteutuu ja tapahtuu pelimessujen, pelikauppojen, pelipöytien, jne. lisäksi myös interwebsissä ja sosiaalisessa mediassakin. 

Pelinä kolmas laitos on päättänyt röyhkeästi hylätä systeeminä ja mekaniikkana turhan pelimäisyyden ja vähäisimmätkin simultanistisuuden rippeet, ja peli kannustaakin pelaajiaan käyttämään noppien heittämistä (ani)harvoin.  Noppien heittämisen on tarkoitus tapahtuessaan olla aina merkityksellistä, henkilökohtaista ja suunnattoman kohtalokasta. OTEn kolmannen laitoksen mekaniikassa jokaisella nopanheitolla on sekä pelin että tarinan kannalta merkityksensä, ja noppien tulos ohjaa joka kerta tarinaa uusille urille. 

Siitä minä niin kovasti tykkään, kun (pelissä) ei ole onnistumisia eikä epäonnistumisia. On tilanteita, ja sitten on, ei suinkaan ratkaisuja taikka konflikteja, vaan käänteitä, mutkan takaa avautuvia tarinan haaroja, ja tapahtumia jotka tapahtuessaan vievät tapahtumien osapuolet uusiin tilanteisiin. Tarina kulkee kuin vanhan ajan junan vessa, kun pelatessa ei tarvitse suorittaa laskutoimituksia, vaan pelin mekaniikka ohjaa aina kohti tilanteita ja sattumuksia. Voi keskittyä kaikessa rauhassa eläytymään, kun ei ole häiritsevää mekaniikkaa tiellä. Niin ja kokemaan sydämentykytyksiä, kun tulee vihdoin aika tarttua vapisevin käsin nopiksikin kutsuttuihin taikakaluihin, jotka voivat syöstä sinut mihin vain. Tunnelmallista, säkenöivän maagillista. Diggaan. Diggaan ihan älyttömän paljon. 

Koska uusimman ja uudistetuimman OTEn pelimekaniikka on aiempaakin virtaviivaisempi, yksinkertaisempi ja lopputuloksena kolmannen laitoksen OTE on jonkinlainen free-formauksen viritelty Turbo-Saab, eivät varsinaiset pelimekaaniset säännöt paljon tilaa, eikä muistikapasiteettia vaadi. Sen sijaan kovakantisessa pelikirjateoksessa on tietoa ja misinformaatiota saaresta ja maailmankaikkeudesta vieläkin ememmän. Se on häkellyttävän ja läkähdyttävän paljon. Kaiken lisäksi monia, aiemmista pelin laitoksista tuttuja asioita, on muutettu täysin erityyppisiksi. Jopa tunnistamattomiksi.

Joitakuita pelin isolla kädellä uudistettu erilainen maailma riivaa niin paljon, että se "pilaa pelin". Ymmärrän yskän, sillä minua OTE taasen ensin ärsytti ja meni ihon alle, ja sai minut pohtimaan mikä pelissä ärsytti ja mitä nappuloita se minussa paineli, reflektoimaan tuntemuksiani ja kokemuksiani, ja riittävän kauan kypsyttyään olemuksissani ja tajunnassani, kolmas laitos on minulle yhtä rakas ellei rakkaampi kuin edelliset.

Sanovat, että roolipelaaminen on intiimi kokemus, ja roolipelaaminen voi olla rikkoutuneelle ja rikotulle sielulle nektariinia, eheyttävää terapiaakin tehokkaampaa kokemusta, joka voi avata kehon ja mielen lukkoja ennenkokemattomilla tavoilla. En koskaan ajatellut, että tämä peli voisi koskaan olla minulle sitä. Tämä peli kun pitkään riivasi minua ja pidin tätä tavattoman kauan epäpelinä. Tekeleenä jota ei pitäisi olla edes olemassa. Ja kas, kuin huomaamattaan se sai minut kohtamaan itseni ja katsomaan niitä säikeitä mitä näin peilistä tuiottamassa minua itkenein silmin.  

Jos jokin peli voi lähtökohdiltaan vavahduttaa sydänjuuriaan myöten, riivata, raivata, velloa, meltata ja pistää syvälle elämän kipeimpiin traumoihin, ja sitten helliä ja hyväillä ehjemmäksi kuin pitkään aikaan (jos koskaan), on se tämä peli. Ainakin minulle se on sitä, ja tiedän, etten todellakaan ole ainoa. 

Ihan viimeinen peli, jossa olisin uskonut olevan kenellekään, ja vähiten minulle, mitään terapeuttista, positiivista, ja korjaavaa, on Over the Edge. Halusin taikka en, niin Over the Edge on ollut se peli, joka osui minua niihin moniin paikkoihin, aikoihin, hetkiin ja tilanteisiin, missä olen mennyt rikki enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen(kään). Ja niihin hetkiin, kun pelkäsin todella kuolevani, ja pelkäsin sitä aivan aiheellisesti. Tai niihin hetkiin, kun tilanne oli jotain mitä en toivoisi kenellekään (edes heille jotka ovat minua vastaan pahimmiten rikkoneet), ja joissa vain tavallaan katosin olemasta. Ja katsoin tapahtumia ikään kuin sattumalta ohikulkevana. Jostain kaukaa katonrajasta. Sieltä missä kaikki paha on etäistä. Mieleni karkasi tuollin kehostani, koska se ei kestänyt enää olla läsnä todellisuuden raastavalle pelolle ja mielipuolisuudelle, ja raastavalle kivulle. En tiedä tuliko tai tuleeko se mieli koskaan takaisin sieltä. En todella tiedä. 

En aio jäädä odottamaan elämää, vaan elän sitä, sillä ei se elämättäkään eletyksi tule. Elämä kaikkine kipupisteineen kuitenkin on helvetin parempi paikka olla ja elää kuin kuolema, tuo loputon lohduton helpotus ja etäinen unohdus. Se joka tulee meille kaikille joskus, ja se jota kauan koitin tavoitella. Enää en kuolemaa ole kauheasti pelännyt enkä kaivannut. Elämä tuntuu yllättävän mielekkäältä, vaikka maailma on jokseenkin yhtä sekaisin kuin aina ennenkin. Ainakaan en aio elää elämääni enää vain varjoissa. Peläten elämää. Vaan eläen Elämää. Tarinat mitä elämästäni kerron eivät ole siloiteltuja eivätkä tehtyjä miellyttämään. Ja ehkä juuri siksi Over the Edge on juuri se mikä kannustaa minua etsimään todellisuudesta ja todellisuuksien takaa syitä elää. Sillä surkeakin elämä on aina parempi elämä kuin elää varjoaankin peläten. Elää elävänä kuolleena. Ja Over the Edgen kanssa olen aina kaltaiseni seurassa. 

Kuka meistä ihmisistä sitten on toistaan ehjempi tai parempi, tai kelvollisempi kertomaan tarinoita? En tiedä eikä oikein kiinnostakaan tietää, mutta sen tiedän että Over the Edge opetti minut katsomaan syvemmälle. Asioitten taakse. Ja takaa. Nauramaan niillekin asioille, joita ei pitäisi olla olemassa. Ja ennen kaikkea niille asioille, joille ei saisi nauraa. Saatte kutsua minua hulluksi, en minä siitä suutu, jokainenhan meistä aina jollekin on hullu, mutta sen minä tiedän että elämäni on parempi Over the Edgen kanssa kuin ilman. 

Over the Edge opetti minua uskomaan itseeni. Uskomaan tarinaani. Kukaan ei kuitenkaan ole niin pätevä kertomaan minun tarinaani kuin minä ihan itte.  Tai niin hyvin. Ja vihdoinkin voin sanoa, sen vakaasti, että minä en aio jäädä vain tähän lukuun tai kappaleeseen. Minä aion uudistua ja muuttua ja kiiltää juuri sellaisena kummajaisena kuin olen. Over the Edge näytti minulle sen, että se ei ole vain mahdollista, vaan se voi olla sekä kannattavaa, järkevää, että suotavaa. Tai peräti jopa elinehto. Siksi olenkin niin onnellinen, että joskus kauan sitten joku jossain päätti että peli, jota ei pitänyt tehdä tai julkaista, pitää julkaista. Kiitoksia Atlas Games. Kiitoksia Jonathan Tweetille.


Tämä peli siis ei kokonaisuutena ole todellakaan muuttunut maailmaltaan ja tyyliltään yhtään vähemmän sulattelua vaativaksi. Päin vastoin. Nyt ollaan todellakin syvällä surrealismissa, dadassa, funktionalismin unohdettujen luonnosten haisevalla hetteiköllä, ja sen verran syvällä ihan kaikessa ja ei yhtään missään, että on tässä märehdittävää enemmän kuin pariksi elämäksi. Lisäksi pelimaailman sävy on entistäkin synkempi. Toisaalta sen sisältämä huumorikin on aiempaakin karumpaa. Itkeäkö vaiko nauraa? Mikä nottei sekä että!?

Saaren valtabalanssi on muuttunut radikaalisti. Tai ainakin perussääntökirjateoksessa se sellaisena meille näyttäytyy. Paikat ovat usein muuttuneet hyvin erilaisiksi, jopa vääntyneet, kääntyneet, kieroutuneet, perversoituneet, tai mukautuneet uudenlaisiksi. Kuvitus on aiempaakin tunnelmallisempaa ja välimerellisempää. Hirttosolmukoiden lisäksi muotiesineinä saarelaisilla toimivat nyt nilkkakorut, joita yleensä tuppaa olemaan vangeilla, joitten vapaata liikkuvuutta on rajoitettu semmoisella vähemän nätillä nilkkapiipperillä. Tätä paikkaa ei kartoilta löydy, ja ehkä hyvä niin. 

Pelimaailmana Over the Edgen Al Amarja on paikka, johon pelimoderaattorina olen päätä pahkaa rakastunut jo silloin kun vielä vihasin OTEa pelinä. Ehdottomasti suosittelen ihmisiä tutustumaan Over the Edgeen sen eri muodoissaan. Nämä kirjat ja vihkoset ovat mielenkiintoista materiaalia ihan luettunakin. Pelattuna se taasen voi olla mitä vain. Uskallatko matkata Al Amarjalle? Sinua on varoitettu. Sieltä ei ole tapana tulla enää takaisin. Etenkään muuttumattomana. Eikä varsinkaan ehjänä yhtenä osana, muuta kuin korkeintaan sinkkiarkussa. Tai sitten sieltä voi räpiköidä vahvempana, kauniimpana ja ehompana kuin koskaan ennen. Kiitoksia Over the Edge siitä, että olet. Oli erittäin hyvä, että lopulta tutustuimme toisiimme. Tästä on hyvä jatkaa vielä huimempiin seikkailuihin. Sekä pelipöydässä että sen ulkopuolella.

Koen, että Over the Edgen olemuksen on hyvä näkyä vahvempaakin vahvemmin, peliä arvioidessa, esitellessä ja pelatessa. Over the Edge kannustaa pelaajiaan heittäytymään, irrottautumaan ja uskaltautumaan. Tämänkertainen pelisuosittelun tyyli mukailee suuresti tätä ajatusta. Elämme jo valmiiksi kilpailevien totuuksien maailmassa, todellisuuksien rajamailla, ja Over the Edge heijastaa tätä hyvin. Peliä voikin pelata hyvin monilla otteilla, aivan kuten elämääkin voi elää monilla tavoin. 

MIELIKUVITUSRIKKAITA ja oivaltavia pelihetkiä toivottaen! Toivoo Krisse Tuominen, suuren suuri pelientusiasti ja kokeellisen kirjallisuuden suurkuluttaja, julkaistu pelisuunnittelija, journalisti, valokuva- ja sarjakuvataiteilija, ja blogisti.