Aatamin roolissa ja vähän housuissakin, harrastamassa monenlaista seikkailu- ja roolipelaamista
Aatami se puuhastelee kronikan verran
Adamin, tai kotimaisittain Aatamin, seikkailut ovat lukijoistani todennäköisesti PC-pelaajille kaikkein tutumpia. Konsolipelaajatkin ovat saaneet oman osuutensa Aatamin edesottamuksista, mutta monelle koko tyyppi voi olla tuiki tuntematon.
Tällä kertaa käsittelyssä on konsolipeli joka on samalla aiemmin PC:lle julkaistujen pelien kokooma. Kyseessä on siis Adam's Venture Chronicles (2014) PS 3:lla nautiskeltuna. Peli, joka tarjoaa sisuksissaan kolme Adamin PC-seikkailua, vuosilta 2009 - 2012, ahdettuna yhdelle levylle. Jaettuna konsolipelaajalle kolmena eri seikkailuosuutena ja tarjoiltuna nyt yhtenä pelinä. Kätevän kustannustehokasta, sanoisin jopa.
Adam aka Aatami, on kuin Indiana Jones, Taika-Jim, Dick Tracy ja Tintti olisivat uuttaneet DNAstaan yhteisen lemmenlapsen, kasvattaneet henkilön sekä 1920-50-luvun etsivä- ja seikkailu-PULP-viihteellä että amerikkalaisilla kristillisillä pamfleteilla.
Seikkailujen sisällöt ovat kuin tekoäly olisi ahminut intohimolla Mustanaamion, Tex Willerin, Solomon Kanen ja Tarzanin seikkailut, innostunut kahmimaan lisäksi Raamatun lisukkeineen, ja sitten sylkenyt niitten pohjalta jotain minkä voi myydä K-7-merkinnällä.
Pelinä käytännössä Adam's Venture Chronicles on niin sanottu klassinen klikkaa ja naksuta -seikkailu, mutta tällä kertaa konsolisauvalla sohit.. sohl.. pelattuna. Tämän tyylisillä seikkailupeleillä (esim. Leisure Suite Larry ja Secret of the Monkey Island) on sitkeästi oma vankka kannattajajoukkonsa hiiren-naksuttajissa. Olen näitä itsekin pelannut ainakin Amigalla, Macilla ja erinäisillä PC-raudoilla nimenomaan hiirtä nakuttaen.
Konsoleilla samanlaista perinnettä eikä näin ollen pelaajakuntaakaan ei ole muodostunut. Konsoleilla kun ei yleensä hiirtä käytetä, eikä näin ollen klikkaa ja sohi-pelejä ei ole tyypillisessä muodossaan konsoleilla nähty. Rautojen ja ohjausvälineitten erilaisuudesta ja pelaajakunnan eroavaisuudesta johtuen, satunnaiset click & point-käännöksetkään eivät ole suosioon nousseet konsoliharrastajien keskuudessa.
Seikkailu- ja pulmanratkontapelejä konsoleilla kyllä sinänsä on, mutta niitten tyyli- ja pelaajakunta oli ainakin pitkään yleensä PC-pelaajista, aika eriytynyttä. Ja nykyäänkin samasta pelistä PC- ja konsoliversio voi olla keskenään hyvinkin erilainen.
Kovasta yrityksestä huolimatta en ole oikein koskaan innostunut Lara Croftista monine Tomb Raider -osineen ja uusioversioineen. Ja se on sentään seikkailu-ja pulmanratkonta-genren suuri nimi konsoleilla.
Uncharted sarjaa on tullut pelailtua korkeintaan demona. Monkey Island-kokoelmaa ja Captain Morgane and the Golden Turtle -peliä
on tullut konsoleilla pelattua vain hetkisen. Zack & Wiki: Quest for Barbaros' Treasure peliä on sentään tullut Wiillä jonkin verran pelailtua.
Muutoin tätä genreä sivuaavaakaan settiä ei tosiaankaan konsoleille ole koskaan ruuhkaksi asti ollut tarjolla. Ainakaan vielä vuonna 2014, kun Adam putkahti konsolimaailmaan.
Adam's Venture Chronicles tuli siis temmeltämään lähes neitseelliselle maaperälle. Ymmärrettävästi peli onnistui herättämään tietyn innostuksen kun kuulin aikoinaan sen konsoleille tulemisesta.
Jostain kumman syystä kuitenkin otti kohtuullisen pitkään, että lainasin pelin. Ja otti vielä pitempään että ryhdyin pelaamaan. Ja pelaaminen on ollut tavallaan mielenkiintoista. Toisaalta sitten ei ollenkaan.
Peli on tavoittanut vanhojen hölmöhköjen seikkailuelokuvien ja pelien tunnelman. Niin hyvässä kuin pahassakin. Luukki ja tyyli, meininki, kökkö näytteleminen, vielä kökömpi ääninäytteleminen, kliseinen seikkailutarina halpalukemistojen hengessä. Kaikki kohdillaan. Ja tuossa kaikessa on oikeasti oma hölmön suloinen charminsa.
Pelin sankarina hönöttää lähes ajopuuna hilluva jokseenkin vetovoimaton pölvästi. Tyypin nimi on Adam Venture pelissä nimeltään Adam's Venture. Ja heteropakotus"romanssin" kohteena on Evelyn. Vähän niinkö Aatamille Eevana, öhhöhhöö.
Huumori- ja hahmokatraskin on siis myös vanhojen päivien "kunnon" seikkailutarinoitten hengessä kyhättyä. Tuollainen saattoi olla hauskaa ehkä 1920-luvulla, mutta öbauttiarallaa 100 vuotta myöhemmin homma ei ole enää kovin tuoretta, hauskaa eikä edes "niin kökköä että se on jo hyvää"-tavalla hauskaa.
Suoralla sanoen, peli on siis samalla tapaa hönöllä tapaa viihdyttävä ja jopa hauska, mutta myös jokseenkin samoista syistä myös pitemmän päälle piinallisen ärsyttävä.
Kyllä tämä on tullut kuitenkin useampaan kertaan kirjastosta lainattua ja useampaan kertaan tullut sitä hieman pelailtua. Meni kuitenkin aika pitkään että innostuin tätä pelaamaan enemmänkin. Ja onhan tätä sitten tullut riittävän lyhyissä pätkissä, välillä pausettaen, pelattua ihan ilokseenkin.
Monet taustat, maisemat ja reitit ovat kauniita, hiekka pöllyää ja pyörii pitkin alueita kauniisti, kiehtovasti, jännittävästi ja mystisesti. Vesi solisee, tekee puroja, väreitä, aaltoja, laineita, jokia, lampia, tai roiskuu ikävästi soihtujen päälle niitä sammuttaen.
Maa järisee näyttävästi, uhkaavasti ja käsissä ohjaimen kautta täristen. Tunnelma on välillä hyvinkin jännittävää ja mukaansa tempaava. Sitten tulee yleensä jokin kohta missä tilanne sammahtaa ja latistuu. Tulee vastaan jokin tehtävä, jonka pelimekaniikka tekee todella vaikeaksi ja turhauttavasti (lähes) mahdottomaksi toteuttaa siinä ajassa, mitä homman suorittamiseen on varattu.
Tai kun rämpii jonkin tehtävän tai alueen lävitse ihan arvalla, tsägällä taikka munkilla. Onneksi on myös rytmitys-, etsimis-, liikkumis- ja ratkomishommia, joissa on jonkinlaista onnistumisen tunnetta aiheuttavaa.
Valitettavasti sekä kenttäsunnittelun että minipelien tarjoamien puzzlejen haasteet ja pulmat muuttuvat aivan liian nopeasti itseään toistaviksi. Ikävä kyllä se tarkoittaa sitä, että immersio ja ihmeen tuntu pelistä haihtuu aivan liian nopeasti kun hommia ratkotaan uudelleen ja uudelleen samalla tapaa eri kuorissa.
Taikka toistuvasti joutuu huomaamaan, että tämä onkin sitten näitä "etsi kunnes löydät" tai "kierrätä ja kokeile" -hommia, joista kumpikaan ei ensimmäisen onnistumisen jälkeen enää jaksanut luoda tai tuoda mukanaan minkäänlaista onnistumisen taikka innostumisen tunnetta.
Pitemmän päälle siis peli latistuu ja litistyy, kivan näköiseksi, paikoitellen jännäksi, mutta aivan liian keskinkertaiseksi, tylsäksi ja paikoitellen typeräksikin jauhamiseksi. Ja se nyt vaan on ihan oikeasti tylsää. Tarpeettoman tylsää.
Onneksi sentään liikkumisessa oli ihan hyvääkin, asteittaista vaikeusasteen kasvamista, mutta turhan usein sekin puoli sammalteli. Joitain kohtia sai sahata uudemman kerran vain kamerakulman äkillisen muuttumisen aiheuttamien ongelmien vuoksi. Tai kontrollin tökkimisen tähden.
Tai siksi että strategisella hetkellä henkilö juuttui johonkin yllättäin. Antisankari katosi myös välillä seinien väliin taikka tolppien/lohkareitten/tms taakse. Joskus ukkeli saattoi myös yllättäen tipahtaa kohdasta mistä muulloin oli mahdotonta päästä liikkumaan. Eli vallan jänniä bugejakin oli peliin päässyt asumaan.
Keskimääräisesti homma on kuitenkin ihan ookoo puuhaa. Tyyppi kulkee sinne minne tah...tarvitsee, animointi ei töki kauheammin ja musiikkia kelpaa kuunnella, eikä ääninäyttely- tai juonikaan töki liikoja. Ja pulmahommasta tajuaa mitä suurin piirtein pitäisi tehdä.
Parhaimmillaan tätä on kiva pelata kun homma etenee, vitsit ovat osuvia ja musiikki tuo tunnelmaa, ja kaiken kruunaa komea grafiikka, hyvät animoinnit ja nätit tekstuurit. Näitä hetkiä on kuitenkin aivan liian vähän ja harvassa.
Yksi asia mikä ärsyttää on se, että tykkään oikeasti aarrearkkujen etsinnästä. Nyt siitä ei kuitenkaan hyödy mitään. Siitä saa koodin jota voi käyttää kotisivuilla mistä saa koodilla lisätietoa, lisää tarinaa tai muuta sellaista.
Muuten ihan kiva juttu, mutta kotisivua ei ole enää eikä näin ollen siellä olevia vinkkejä. Tylsää siis etsiä aarrearkkuja, joista ei saa aarteita eikä mitään muutakaan. Nettiarvioitten mukaan kotisivujen materiaali ei ollut kovin palkitsevaa sekään ja parhaimmillaan toi enemmän kysymyksiä kuin toi vastauksia.
Vaikka olenkin tuonut värikkäästi esille pelin kökköyttä, en silti ole sitä mieltä että tämä olisi ruma taikka täysin tarpeeton, tai kaikin tavoin pelaamiskelvoton. Tämä on vain yksinkertaisesti pitemmän päälle liian toisteista, tylsää ja keskinkertaista.
Ja aidosti tykkään siitä, että pelissä on toimintaa ja huimiakin käänteitä, mutta pelissä ei huidota ruoskalla, ei ammuskella, eikä muutoinkaan olla oikein mitään eikä ketään kohtaan väkivaltaisia. Eikä varsinaisesti vihamielisiäkään.
Tylsämielisiä, typeriä, huonoa huumoria viljeleviä, ja ärsyttäviä kylläkin pelin hahmot osaavat olla. Toisaalta se taitaa kuulua genreen Kikki Hiirulasta Tinttiläiin saakka, mutta se ehkä olisi silti voinut olla seikka minkä olisi genre-uskollisuuspäissäänkin voinut tiputtaa pois yhtälöstä.
Jaksoin pelata peliä useaan otteeseen ja edetä tarinassa ihan kivasti. Sitten jumitin siihen että ukkeli jumiintui aina johonkin ja eräs tehtävä muuttui mahdottomaksi. Annoin periksi ja suljin pelin ja koneen. Aika monen nettitekstin mukaan moni oli luovuttanut jo aiemmin.
Olisi kyllä kiva, että homma ei jäisi turhaan kiinni siihen että peli on turhan viimeistelemätön. Hiomista olisi ollut vähän siellä ja täällä.
Oikeasti harmittaa, että ihan mielenkiintoisista lähtökohdista (esim. väkivallattomuus, kristillinen mytologia jossa olisi ammennettavaa, pulp-seikkailujen tunnelma) huolimatta peli on kuitenkin huonolla tapaa hupsu, aivan liian itseään toistava, ja ihan liian ihan jees.
En oikein tiedä kenelle tätä voisi suositella. Ehkä pelialan opiskelijoille pohjalta "Spottaa mokat ja tee itse paremmin". Tai hyvähermoisille tyypeille jotka haluavat pelata väkivallatonta tutkimusmatkailua. Omalla kohdallani suljin tämän tarinan enkä todennäköisesti käynnistä pelilevyä enää koskaan.
Kommentit
Lähetä kommentti