Silmäis alla levittäytyvä teksti on osa paljon suurempaa kokonaisuutta, joka aikoinaan alkoi tästä. Jatkui täällä, täällä ja täällä. Jatkui yhä vain täällä ja täälläkin. Sama homma jatkui tuolla ja tuolla, tuolla ja tuollakin. Lisäjatkot ovat jo pomppivien pallojen ja lintujen seikkailijoitten neuvoston pohdinnan alla. Sivupompinnat ovat myös rönsyilleet jo muillekin tasoille, jotka etsikööt he, jotka ovat riittävän innokkaalla pomppu- ja lentotuulella.
Pallona ja lintuna pomppimista pitkin poikin
Minä olen aina digannut Pacmanista pelihahmona, brändinä ja sarjana. Olen pelannut lukuisilla eri pelikoneilla, tietokoneilla ja arcade-laitteilla Pacmania. Se on minusta vallan mainio samaistuttava sukupuoleton pallopää, joka popsii pillereitä, palloilee elämänsä läpi ja näkee kummituksia. Paljon coolimpi kuin joku pastankatkuinen velipoika Luiiiitsiiiiih. Siksi onkin ihan perskutaralloon raivostuttavaa, että Packman and the Ghostly Adventures 2 on peli, josta haluaisin pitää, mutta josta on aika pirskatin vaikea tykätä.
Pelissä on monia kivoja asioita, joista pidän, kuten yleinen höpsöys, pidäkkeetön värikkyys, monien designien mielikuvituksekkuus, ja jokseenkin järetön taustajuoni. Valitettavasti yleinen sekavuus, kontrollien ei-niin-kovin-hyvä toimiminen ja siitä seuraava turha vaikeus, kun pallo menee vähän sinne päin, ja usein ihan minne sitä huvittaa.
 |
| Vaikka Päkmän pistää parastaan, voi peli olla silti ihan paske ja kamutkin vaan kettuilee.. |
Ihan oikeasti haluaisin tykätä tästä ja hyvinä hetkinä nautinkin. Valitettavasti jo tutoriaalin kohdalla, hahmon heikko ja heittelehtivä ohjattavuus, paikkoihin jumittavuus, ja pelin ajoittainen bugisuus, laski tunnelmaa saunanlämpöisestä haaleaksi. Varsinaisissa kentissä pelattaessa alkaa vain ärsyttämään, ja mieluummin pelaan jotain muuta kuin tätä. Tämä peli on valitettavasti enemmän fantasy breaker kuin toimiva peli. Harmi, sillä tässä on paljon hyvää ja hauskaa, joka hukkuu nyt turhan tökkimisen alle.
Pacmania pelattuani, ei tunnelma ollut kovin korkealla ja odotukset Rio -juhlapeliä kohtaan eivät olleet myöskään kovin hääppöiset. Toiveikas toki olin, sillä Rio -leffa(t) on kova sana ja on niistä osattu ihan kelpo viihdettä vääntää.
Rio -moninpelaajan kemupelissä on väriä, näyttävyyttä, svengiä, swingiä, katsottavaa, kuunneltavaa, koettavaa, pelattavaa, ja imuvoimaa enemmän kuin olisi syytä odottaa jonninsortin koko perheen juhlapeliltä. Pelimoodeja on ihan kiva määrä ja niitten sisälläkin on vaihtelun- ja säädönvaraa.
Valinnan varaa on myös hahmoissa ja ne ovat esikuvilleen uskollisesti aika värikästä sakkia, joilla on toisistaan erottuvat persoonallisuudet, tyylit ja vahvuudet. Tämä toki tuo oman särmänsä ja vaihtelevuuden pelaamiseen.
Tehtävissä, kentissä, minipeleissä yms. on ihastuttavan erikoista, hieman höpsähtänyttä, riehakastakin, kummallista, outoa, kivaa ja iloista puuhaa. On 2D:tä, 3D:tä. On marmoset-apinoitten kanssa kahnailua vesimeloneilla heitellen tai väripatruunoilla ammuskelua pelihallien raideräiskitöjen hengessä. On jonnisortin jääpalloa jäällä, on lintujen vapauttamista laatikoista, kosolti erinäisiä rytmipelejä. Polttopalloturnauksen pelaamista, palavan dynamiittipötkön vuorotellen vastultajalta toiselle heittelyä, ja muuta kunnon pihariehan olumpiaadien hengessä menevää remakointia. Sanalla sanoen tärähtänyttä. Niin, ja erittäin hauskaa.
Ohjattavuus, tähdättävyys, ammuskelu, yms. hahmojen liikuttelu ja liikkeitten teko, on enimmäkseen joko todella hyvää tai hyvää tasoa. Huonoimmillaankin tuntuma on enemmän kuin riittävää. Ohjeistus on myös värikästä ja selkeää. Se onkin sitten eri asia, missä määrin mikäkin laji on helppoa ottaa hanskaan. Joissain menee aikansa ennen kuin ottaa homman haltuun, vaikka idea sinällään olisikin simppeli. Mitään ei olla kuitenkaan keinotekoisesti vaikeutettu tai tehty vaikeaksi tarpeettoman törkeän surkealla ohjattavuudella.
Tekoälyllä leikkaa älli vähän vastustajista ja lajista riippuen. Joka tapauksessa, helpoimmallakaan vaikeustasolla, jokainen voitto lajissa on saavutettu eikä annettu, eli konsolista on kyllä vastustajaksi. Oikein mallikkaaksi, etenkin tämän tyyppiseen peliin nähden.
Peli on selvästikin tehty pilke silmäkulmassa ja uskollisena Rio-elokuvan lähdemateriaalille. Tästä on haluttu tehdä koko perheen kivaa, joka toimii sekä lasten että aikuisten illanviettoon. Ainakin omalla kohdalla huomasin, että peli imaisee mukaansa ja nauru on nopeasti hyvin herkässä.
Ja se mikä tällaisessa moninpeluu-juhlapelissä on tärkeää, on että sen pelaaminen on kivaa, hauskaa, helppoa, viihdyttävää, riemuisaa, vaivatonta ja mukavaa. Lisäkiitoksen aiheena tulee se, että pelattavaa riittää, pelattavaa on eri tyyppisille pelaajille ja erilaisiin tarkoituksiin, vaihtelua on mukavasti eri pelitapojen ja lajien kesken, ja että pelin äärelle pelaa uudelleen.
Oli sitten satunnaisemmin pelaava tai paatunut konkari, pelissä on annettavaa niin itselle kuin seuralle. Tätä kun on kiva pelata, yksin, kaksin, ja sen seuraaminen muitten pelatessa, on myös oikein lupsakkaa viihdettä. Mukaansatempaavaa ja mukavaa.
Voin ihan aidosti suositella tätä peliä melkein kenelle vain. Erityisesti suosittelen tätä, jos värikkäät linnut ja ilmeikäs hassun hauska pelaaminen on juuri Sinun juttusi, niin tämä on takuuvarmasti peli juuri Sinulle.
Ankronikka eli Duck Tales on klassikkopeli NES- ja Gameboy -ajan kukoistuskausilta. Duck Tales -tasoloikasta vuodelta 1989 on Playstation 3:lle tehty uusioversio. Tässä on hyvin säilytetty alkuperäispelin henki, mutta hyödynnetty mukavasti uudempaa tekniikkaa.
Grafiikka on yksinkertaista, kekseliästä, värikästä ja paikoitellen aika nättiäkin. Väriskaala on mukavan söpö ja Ducktales-piirrettyjen henkeä heijastava. Liikevalikoima ja kenttäsuunnittelu on alkuperäiselle uskollista. Niin on myös musiikkikin, jota ei ole kovinkaan uudistettu. No, turha sitä on rikkoa uudistuksen hengessä mikä on ehjää ja toimivaa.
Välitarinat- ja animaatiot ovat paikoitellen vallan komeita, animointi kentissä on perushyvää tasoa ja liiketuntuma on kohtuullista. Valitettavasti jotkin kohdat ovat turhauttavan millintarkkoja siihen nähden, että ohjaimen seurannassa hahmot eivät todellakaan ole kaikkein nopeareaktioisimpia ja millintarkkuudesta ollaan kaukana. Toisaalta, ainakin lopputuloksessa ollaan aidon asian äärellä siihen nähden että alkuperäispelikin osasi olla myös samoista syistä aika hankala.
Plussaa tulee siitä, että tällä kertaa opastusta ja neuvoa on ja äkkikuolemia ei satele. Pelaaminen voi olla paikoitellen turhauttavaa, mutta Ducktales on silti ärsyttävyyksistään huolimatta yllättävän kivaa, viihdyttävää ja hauskaa pelattavaa. Tämän äärelle palaa uudelleenkin. Peli siis ei ole turhaa nostalgialla rahastusta vaan hyvä päivitetty modernimpi versio klassikkopelistä.
*Sekalainen tarinointi seikkailu- ja roolipeleistä jatkuu seuraavissa tulevissa osissa lähitulevaisuudessa*
Kommentit
Lähetä kommentti