Pelisuosituksia ja perusteluita, osa 14
Pelisuosituksia ja perusteluita, osa 14
Silloin tällöin kuulee toiveita suosituslistoista roolipelikärpäsen pureman saaneille. Top-listojen pyytäminen on kohtuullisen suosittu toive. Päätinkin listata aloittelijaystävälliseen ja kansantajuiseen blogiini (tällaisiksi tätä on kutsuttu; kiitos kehuista) bloggausten sarjaan omia suosittelujani roolipelikärpäsen pureman saaneille. Olen edennyt jo peräti neljänteentoista osaan pelisuositusteni sarjassa.
En ole koonnut listaa suosikkipelieni listaukseksi. Lista on koostettu nimenomaan siitä lähtökohdasta, että mihin roolipeleihin mielestäni kannattaa tutustua. Oli sitten roolipeleistä kiinnostunut tai itselleen uudenlaista peliä etsivä. Tai jos on kiinnostunut monen tyylisistä roolipeleistä. Taikka, jos on kiinnostunut tutustumaan roolipelaamisen historiaa muokanneisiin peleihin, jotka ovat mielestäni merkittäviä ja pelaamisen arvoisia vielä nykyäänkin. Pidemmittä puheitta: tämän kertaisten listan pelien pariin!
Top 20 -listaus roolipeleistä, joihin kannattaa
tutustua vielä eläessään 👼😇😘 OSA yksitoista eli lukuna 14
Tällä kertaa tarjolla pelivinkkauslistabloggauksessani, on vain yksi listasija ja vain yksi peli. Tarkasteltavana käytännössä on useita toisiinsa liittyviä itsenäisiä teoksia, näitten ja niihin liittyvän historian muodostama kokonaisvaltainen kokonaisteos. Tämänkertainen peli omaa todellakin omanlaisensa maailman, uniikin otteen roolipelaamiseen, oman tyylin tarinankerrontaan, ja aikalailla tavanomaisesta kirjallisuus- ja roolipelikaanonista poikkeavan näkemyksen seikkailupelaamiseen. Tämä roolipeliteos on tieteis-fiktiota. Se on myös omalla raadollisellakin tavallaan humoristista materiaalia, ja huumorissa olennaista on se, että huumorin elementit ovat ennenkaikkea yhteiskuntaparodiallisia. Sekin on aivan varmaa, että tämä peli jakaa mielipiteitä. Esitelty peli taustamateriaaleineen omaavat pienet mutta sitäkin innokkaammat kannattaja- ja käyttäjäkuntansa. Sukeltakaamme jälleen vallan erikoisiin maailmoihin!
18. Stalker
On seikkoja mitä koen pakolliseksi tunnustettavaksi ennen esittelyn varsinaista alkamista. Rakastan Stalkeria kirjana. Rakastuin siihen jo pienenä ja rakastan sitä yhä. "Stalker: Huviretki tienpintareelle" on venäläinen tieteisromaani, joka kirjoitettiin Arkadi ja Boris Strugatskin toimesta 1971 ja joka julkaistiin vuonna 1972. Huviretki tienpintareelle ei ole järin paksu eikä pitkä teos, mutta sen sanat ja rivien välit ovat sitäkin merkityksellisemmät.
Teoksen ymmärtämisessä on olennaista se missä ja milloin se on kirjoitettu ja julkaistu. Koska se on syntynyt sellaisessa maassa ja sen karussa todellisuudessa, jossa hallintoa ja hallitusta ei kannattanut kritisoida suoraan, eikä mieluiten epäsuoraankaan. Tieteisfiktio taasen avasi mahdollisuuksia kirjoittaa asioita asioitten sisälle, kertoa tarinoita tarinoitten sisällä. Kirjoittaa koomisen jännän humoristisen ja sellaisenaankin oudolla tapaa kammottavan ja pelottavan kertomuksen yhteiskunnasta, jossa oli jotain tuttua, mutta toisaalta jotain todella kummallista. Näin ollen outo tieteistarina on samaan aikaan kouriin tuntuvan tosi, mutta sen verran fantastinen, että sitä ei innokkainkaan hallinnon virkamies tai poliitikko kehtaisi väittää maan politiikan ja yhteiskunnan parodioinniksi ja pilkkaamiseksi. Tai loisi itsestään vähän höynähtäneen ja yksinkertaisen kuvan.
Kaikki silti tietävät että tämä ei ole vain sitä mitä kirjaan on painettu, se on myös sen aikaisen yhteiskunnan pilkkaa, jopa sitä vastaan kapinointia. Sen yhteiskunnan ja maan missä se oli kirjoitettu. Sellaisenaan se tuntuu aika vaarattomalta, vähän hupsulta ja mitättömältä. Ja siinä piileekin Stalker: Huviretki tienpintareelle -kirjan nerous. Se on samaan aikaan monta asiaa eikä vain yhtä asiaa. Aina kun luulee saaneensa siitä otteen, se muuttuu joksikin muuksi.
Huviretki tienpintareelle kun on kirjoitettu sen verran niukasti, toisaalta laveasti, toisaalta mitättömiltä vaikuttaviin yksityiskohtiin painottaen, että se saattaa ihmisen aivot alituiseen liikkeeseen. Liikkeeseen, jolla ne maalaavaat alati muuttuvia maisemia, esineitä, tilanteita, asioita asioitten takana. Aivan kuin minimalistisin vedoin tehty maalaus, joka näyttää ensin mitättömiltä viivoilta, mutta aivojen tehdessä niihin merkityksiä ja muodostaen jotain kouriintuntuvaa, maalaus näyttäytyykin pian Picasson töitäkin villimpänä.
Avaruusolennot ovat kirjassa jättäneet jälkeensä Alueiksi kutsutuille paikoille kaikenlaista eriskummallista, animalioita, artifakteja ja olentoja. Alueille ei saisi mennä omin päin ja niitä vartioidaan. Valtio ja tiedemiehet tutkivat ilmiöitä ja muuta sen sellaista siihen liittyvää. Alueille menee kuitenkin kieltoja uhmaten henkensä uhallakin "stalkereita", jotka koittavat alueelta paikallistaa, etsiä ja saada käsiinsä mittaamattoman arvokasta tavaraa. Kirjan maailma on ilmiselvästi sosialistinen ja sellaisena kaoottinen ja dystopinen, vaikka kirjan päätapahtumapaikka onkin olevinaan Kanada. Tuo kaikki on mielenkiintoista, ja sen tekee mielenkiintoisemmaksi sen, että Neuvostoliittolainen hallinto vainosi kirjoittajia, joten tämäkin kirja levisi alan piireissä nimenomaan monisteena. Kun kirja oli julkaistu jo ulkomailla, sai sen julkaista myös Neuvostoliitossakin.
Lähestyi kirjan tarinaa sitten miten tahansa, on se ihmeellinen, eriskummallinen ja täynnä erilaisia todellisuuden ja vuorovaikutuksen tasoja. Kirja on kuin kirjoitettu (pala)peli, joten ei ole mikään ihme, että siitä on useitakin pelejä. Sekä tietokoneelle (lisensoimaton S.T.A.L.K.E.R. tietokonepelisarja), että tässä tekstissä tarkastelun alla oleva pöytäroolipeli, joka onkin ainoa oikea virallinen luvan ja lisenssin kanssa julkaistu Stalker -peli. Ja tehty peräti suomalaisin voimin.
Takaisin niihin tunnustuksiin. Kirjasta on tehty Andrei Tarkovskin ohjaama elokuva Stalker, joka ilmestyi vuonna 1979. Tuo on elokuva, jota sekä isäni että äitini ovat ainakin aikoinaan arvostaneet. Vuoden 1979 viimeinen kuukausi on ollut myös se hetki, kun minut on saatettu alulle. Sanomattakin on selvää, että olen lapsesta asti rakastanut Tarkovskin toismaailmallista tulkintaa Stalker: Huviretki tienpintareelle -kirjan maailmasta.
Elokuva on suhteellisen rauhallistempoinen ja täynnä toisiaan kauniimpia visuaalisia hetkiä. Stalker on kuvattu Neuvostoliiton aikaisessa Virossa. Se on kuvattu tarkkaanottaen Tallinnan satama-alueella ja Linnamäen voimalaitoksessa.
Viro on Ruotsin ohella niitä harvoja maita, joissa olen viettänyt aikaani useampaan otteeseen. Ensimmäinen reissuni, mikä kesti viikkoja, ei ollut vain turistina, vaan kutsuttuna vieraana, majoittuen paikallisten ihmisten todellisissa kodeissa. Ja Viron vapautumisen jälkeisessä ensimmäisessä seurakuntakeskuksessa. Viron satama-alue näyttäytyy minulle vieläkin Stalker-elokuvan jatkumona ja sci-fistisenä. Sen verran suuren vaikutuksen Tarkovskyn erittäin filosofinen tulkinta Huviretkestä tienpintareelle on aivoihini tehnyt.
Tunnustettakoon sekin, että roolipeleihin olen päätynyt useita reittejä: jatkeena tieteis- ja fantasiakirjallisuudelle, lautapelien (esim. Talisman, Lohikäärmevuori, Dungeon!), miniatyyripelien ja valitse oma tarinasi -kirjojen kautta. Nuo kaikki edellämainitut harrastukset olen imenyt äidinmaidossa.
Roolipelejä tuli paljon pelattua Rune Questin ja esim. Tie tähtiin 2300 AD ja Twilight 2000 -pelien moottoreilla. Jo ennen Praedor-sarjakuvia, minun vetämissä seikkailuissa oli elementtejä Tarkovskyn elokuvasta ja Strugatskin kirjoista. Minun tulevaisuuteni ja todellisuuteni ja roolipeliseikkailuni olivat jo silloin Stalkerin ja muun neuvosto-sci-fin läpivärjäämiä.
Yksi tunnustuksen paikka lisää.
Kun maailmaamme tuli aikoinaan Dark Conspiracy -peli, se kolahti minuun kovaa. Näin sen jonkinlaisena Stalkerin jatkeena. Stalkerin pelillisenä sovituksena. Tai yhtenä heijasteena siitä maailmasta. Jonkinlaiselta roolipelilliseltä kotiintulolta. Moottoriltaan Dark Conspiracy on Twilight 2000:n muokattu ja periaatteessa kevennetty, käytännössä sotkettu pelimoottori. Maailmaltaan Dark Conspiracy on määrittelemätöntä tulevaisuutta maailmassa, jossa kummalliset todellisuuspoikkeamat ovat todellisia. Ei varmaan siis liene kenellekään yllätys, että diggasin tuota peliä silloin ja diggaan sitä yhä. Neljäs laitos on tuloillaan ja diggaan viime vuonna julkaistua aloitus-esittely-settiä. Tuohon peliin palaan myöhemmin tässä pelisuositussarjassani. Nyt on aika mennä vihdoin aiheena olevaan Stalker -roolipeliin.
Stalker -roolipeli on peli, josta voi olla montaa mieltä. Omakin kokemukseni ja mielipiteeni on siitä ristiriitainen. Olkoon tämäkin yksi niistä tunnustuksista. Tämä on peli, jota tuli sekä tiedostamattani että tiedostaen, odotettua kuin kuuta nousevaa. Kun se tuli aikoinaan (2008) maailmaamme, oli elämässäni melkoisen raskaat ajat. Tiesin pelin tulosta ja hankinkin sen käsiini kirjastosta, mutta kaikki oli sillä hetkellä elämässäni sen verran synkkää, rujoa, rankkaa ja pask.a.a., että sellaisena tämäkin peli vääjäämättä tuolloin minulle näyttäytyi.
Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä olin tuolloin elämälleni ja maailmalle syystäkin vihainen. Katkera. JA sitten se Peli jonka olisin halunnut olevan olemassa silloin joskus '80'-90'luvulla, oli siinä yht'äkkiä käsissäni. Ja se oli kaikkea sitä mitä olin halunnut tällaiselta peliltä ja enemmän. Olin silti pettynyt.
Tämä on vähän sama kuin Berliinin muurin palasten murtuessa, se muutti kertalaakista maailmaa ympärillään niille joille se muuri merkitsi ja edusti edes jotain. Ihmiset jotka janosivat uutta kokemusta ja elämää ja vapautta, saivat sen mitä halusivat ja pettyivät kun se olikin juuri sitä mitä elämä on: elämää.
Todettakoon ja tunnustettakoon, että tämän tekstini kuvituksessa on useita kuvia minusta hämmästelemässä osasta Berliinin muurista. Ja ihan vain siitä Berliinin muurin palasesta joka oli esillä Sampolan pihassa Tampereella hiljattain. Koen näitten kuvien sopivan hyvin kuvitukseksi juuri tähän peliesittelyyn. Kaikessa karuudessaan ja surrealismissaan. Kirja liittyy Neuvostoliiton historiaan, kommunismin ja sosialismin historiaan ja venäläiseen historiaan. DDR ja Berliinin muuri on osa samaa rujoa historiaa. Historiaa, joka itsessään on taruakin ihmeellisempää.
Stalker peli todellakin on kaikkea sitä mitä Stalker -elokuva on ja mitä Stalker -kirja on. Se on kiistaton tosiseikka. Stalker -roolipeli tekee kunniaa Stalker -kirjalle ja elokuvalle. Peli onnistuu olemaan myös paljon enemmän kuin vain osiensa summa. Ja siinähän se onkin. Kirjan voi lukea, kokea ja nähdä miljoonalla tapaa. Niin voi elokuvankin. Ja sama koskee myös Stalker -roolipeliä.
Stalker -roolipeli ei johdata sinua tai yhtään sen enempää minua tai ketään muutakaan sen enempää, mihinkään valmiiksi pureskeltuihin äsfääreihin. Se ei opasta sinua vyöhykkeelle. Se ei vedä sinulle siellä kivaa kiertoajelua ja jaa sinulle väliajalla kahvia ja pullaa. Stalker -roolipeli ON vyöhyke. Vyöhyke on karu, rujo, hahmoton, ja varsinkin se on joka suuntaan ulottuva paikka ja epäpaikka. Se on. Ja se ei ole. Ja siksi se on samaan aikaan riemastuttavan mahtava että toisaalta karvas pettymys. Eli juuri niin kuin vyöhykekin on. Se säteilee joka paikkaan ja tekee kaiken kosketuksissaan olevan joksikin muuksi. Ei sellaiseksi kuin haluaisi, vaan sellaiseksi miksi se sinut muokkaa olemassaolollaan. Huimaa, eikö? Todellakin, erittäin huimaa.
Stalker on peli jota rakastan vihata ja vihaan rakastaa, ja silti minä rakastan sitä aina vain enemmän. Kyllä. Minä rakastan Stalker -peliä. Se on vahva steitmentti sillä rakkaus on erittäin vahva voima. Mutta mitään muuta sanaa ei ole tätä kuvaamaan yhtä osuvasti, kuin rakkaus. Minä rakastan Stalkeria. Ja Stalker rakastaa meitä jokaista, joka vain on uskaltanut antaa mahdollisuuden Stalkerille ja itselleen olla jotain mahdollista. Ja mahdotonta.
Stalker -roolipeli on suomalaisen Ville "Burger" Vuorelan tekemä peli, joka on samaan aikaan erittäin uskollinen lähdeteoksilleen, mutta joka toisaalta vie lähdeteosten vihjailemaa maailmaa kohti julkaisuajankohdan nykyaikaista yhteiskuntaa. Julkaisuajankohdasta on jo 12 vuotta, ja paha sitten sanoa mistä kaikesta tuo kaikkinensa johtuu, mutta ainakin minusta tuntuu, että pelin sisältämät teemat ovat nyt vielä ajankohtaisemmat kuin vuonna 2008.
Pelin maailmassa asiat ovat toisaalta kohdillaan mutta toisaalta sekaisin. Maailmassa on samat luonnonlait ja lainalaisuudet kuin yleensäkin, mutta sitten niistä on melkoisia poikkeamia. Pelin Stalkerit eivät ole tavallisia ihmisiä, saatika sankareita. He ovat rikollisia, jotka uhmaavat Alueille kulkemisen kieltäviä lakeja. Liikkuvat sinne ja siellä missä ei saisi. Ja alueella vaanii kuolema varomatonta kulkijaa. Kuolema voi napata mukaansa varovaisenkin kulkijan. Aika osuvaa näin Korona -aikana Stalker- -roolipeliä pähkäillessä ja tätäkin tekstiä kirjoittaessa.
Pelillä on hyvin mietitty maailma ja kouriintuntuva taustatarina. Pelimaailmassa on enemmän kuin ripaus Dark Conspiracya, jonka kompastuskivi (etenkin ekassa laitoksessa) oli nimenomaan sen paikoitellen avuttoman kömpelö pelijärjestelmä. Nyt pelaaminen ei kompastu ainakaan pelijärjestelmään. Etenkään tuhottomaan nopan heittelyyn. Pelimoottorina tarinaa mahdollistamassa kun on Flow -pelijärjestelmä, joka on nopaton. Suurena Amber -roolipelin diggarina nopattomuus on minusta vain juurikin tällaiseen pelaamiseen sopivaa. Flow -systeemin opetteleminen ottaa aikansa ja vaatii pelinjohtajalta, ja pelaajiltaan, ainakin aluksi paljon. Mutta kyllä se sitten kernaasti antaa sitä nannaa pelipöydässä kokijoilleen korkojen kera.
Tämä on roolipeliteos, joka kannattaa kokeilla ja kokea (kuin kartiskat) edes kerran elämässään. Suosittelen rohkeasti tarttumaan peliin ja antamaan sille mahdollisuuden. Voisin kertoa paljon pelitarinoita, jotka saisivat juuri Sinut tarttumaan hanakammin Stalkeriin. Voisin ruotia innokkaasti pelijärjestelmää, kehua retostella ainutlaatuista taittoa (se muuten ON hieno; on se) ja vaikka mitä. Vaan sitä en tee. Koen sanoneeni aiheesta olennaisen ja enemmän. Alkuperäisteosten hengessä.
Elämä on pieni retki tienpientareelle. Huviretki se ei ehkä ole. Mutta retki se on. Stalker -roolipeli on myös retki. Se antaa ohjeet ja opaskartat. Pelaajien pitää luoda se retki itse. Pysähtyä tienpientareelle ja jatkaa rohkeasti eteenpäin. Onni voi löytyä siitä punaisesta pallosta hylätystä teollisuusrakennuksesta. Tai sitten se löytyy siitä, että Sinulla on ystäviä, jotka tulevat kanssasi mielikuvitusretkelle. Oppaanaan Stalker. Onnea, sitä te tarvitsette!
Teidän, kunnioittaen, Krisse Tuominen,
alueilla kulkija.
On seikkoja mitä koen pakolliseksi tunnustettavaksi ennen esittelyn varsinaista alkamista. Rakastan Stalkeria kirjana. Rakastuin siihen jo pienenä ja rakastan sitä yhä. "Stalker: Huviretki tienpintareelle" on venäläinen tieteisromaani, joka kirjoitettiin Arkadi ja Boris Strugatskin toimesta 1971 ja joka julkaistiin vuonna 1972. Huviretki tienpintareelle ei ole järin paksu eikä pitkä teos, mutta sen sanat ja rivien välit ovat sitäkin merkityksellisemmät.
Teoksen ymmärtämisessä on olennaista se missä ja milloin se on kirjoitettu ja julkaistu. Koska se on syntynyt sellaisessa maassa ja sen karussa todellisuudessa, jossa hallintoa ja hallitusta ei kannattanut kritisoida suoraan, eikä mieluiten epäsuoraankaan. Tieteisfiktio taasen avasi mahdollisuuksia kirjoittaa asioita asioitten sisälle, kertoa tarinoita tarinoitten sisällä. Kirjoittaa koomisen jännän humoristisen ja sellaisenaankin oudolla tapaa kammottavan ja pelottavan kertomuksen yhteiskunnasta, jossa oli jotain tuttua, mutta toisaalta jotain todella kummallista. Näin ollen outo tieteistarina on samaan aikaan kouriin tuntuvan tosi, mutta sen verran fantastinen, että sitä ei innokkainkaan hallinnon virkamies tai poliitikko kehtaisi väittää maan politiikan ja yhteiskunnan parodioinniksi ja pilkkaamiseksi. Tai loisi itsestään vähän höynähtäneen ja yksinkertaisen kuvan.
Kaikki silti tietävät että tämä ei ole vain sitä mitä kirjaan on painettu, se on myös sen aikaisen yhteiskunnan pilkkaa, jopa sitä vastaan kapinointia. Sen yhteiskunnan ja maan missä se oli kirjoitettu. Sellaisenaan se tuntuu aika vaarattomalta, vähän hupsulta ja mitättömältä. Ja siinä piileekin Stalker: Huviretki tienpintareelle -kirjan nerous. Se on samaan aikaan monta asiaa eikä vain yhtä asiaa. Aina kun luulee saaneensa siitä otteen, se muuttuu joksikin muuksi.
Huviretki tienpintareelle kun on kirjoitettu sen verran niukasti, toisaalta laveasti, toisaalta mitättömiltä vaikuttaviin yksityiskohtiin painottaen, että se saattaa ihmisen aivot alituiseen liikkeeseen. Liikkeeseen, jolla ne maalaavaat alati muuttuvia maisemia, esineitä, tilanteita, asioita asioitten takana. Aivan kuin minimalistisin vedoin tehty maalaus, joka näyttää ensin mitättömiltä viivoilta, mutta aivojen tehdessä niihin merkityksiä ja muodostaen jotain kouriintuntuvaa, maalaus näyttäytyykin pian Picasson töitäkin villimpänä.
Stalker: Huviretki tienpintareelle on sillään pieni (no, ok, 216 sivua että kaikkihan on siis suhteellista) kummallinen tarina jostain jokseenkin määrittelemättömästä ajasta, jossa avaruuden olennot ovat tulleet maapallolle, viipyneet hetken ja jättäneet perässään kaikenlaista ihmisille outoa. Nimi viittaa reissaamiseen ja siihen kuinka reissulla välillä pysähdytään tienpientareelle aterioimaan. Tässä metaforassa avaruusoliot ovat tehneet maapallolla pienen pysähdyksen, jättäneet kaikkea sotkua jälessään ja ihmiset ovat ne metsän eläimet jotka tulevat perästä ihmettelemään jälkeen jätettyä sotkua. Jos tämä oli vallan yhteiskuntapoliittinenkin humoristinen oivallus ja ajankohtainen aikoinaan, on se vielä ajankohtaisempi nyt. Maapallo kun on nähnyt parempiakin päiviä ja me ihmiset kyllä osaamme sotkea paikat ihan ilman muita avaruusolentoja.
Avaruusolennot ovat kirjassa jättäneet jälkeensä Alueiksi kutsutuille paikoille kaikenlaista eriskummallista, animalioita, artifakteja ja olentoja. Alueille ei saisi mennä omin päin ja niitä vartioidaan. Valtio ja tiedemiehet tutkivat ilmiöitä ja muuta sen sellaista siihen liittyvää. Alueille menee kuitenkin kieltoja uhmaten henkensä uhallakin "stalkereita", jotka koittavat alueelta paikallistaa, etsiä ja saada käsiinsä mittaamattoman arvokasta tavaraa. Kirjan maailma on ilmiselvästi sosialistinen ja sellaisena kaoottinen ja dystopinen, vaikka kirjan päätapahtumapaikka onkin olevinaan Kanada. Tuo kaikki on mielenkiintoista, ja sen tekee mielenkiintoisemmaksi sen, että Neuvostoliittolainen hallinto vainosi kirjoittajia, joten tämäkin kirja levisi alan piireissä nimenomaan monisteena. Kun kirja oli julkaistu jo ulkomailla, sai sen julkaista myös Neuvostoliitossakin.
Lähestyi kirjan tarinaa sitten miten tahansa, on se ihmeellinen, eriskummallinen ja täynnä erilaisia todellisuuden ja vuorovaikutuksen tasoja. Kirja on kuin kirjoitettu (pala)peli, joten ei ole mikään ihme, että siitä on useitakin pelejä. Sekä tietokoneelle (lisensoimaton S.T.A.L.K.E.R. tietokonepelisarja), että tässä tekstissä tarkastelun alla oleva pöytäroolipeli, joka onkin ainoa oikea virallinen luvan ja lisenssin kanssa julkaistu Stalker -peli. Ja tehty peräti suomalaisin voimin.
Takaisin niihin tunnustuksiin. Kirjasta on tehty Andrei Tarkovskin ohjaama elokuva Stalker, joka ilmestyi vuonna 1979. Tuo on elokuva, jota sekä isäni että äitini ovat ainakin aikoinaan arvostaneet. Vuoden 1979 viimeinen kuukausi on ollut myös se hetki, kun minut on saatettu alulle. Sanomattakin on selvää, että olen lapsesta asti rakastanut Tarkovskin toismaailmallista tulkintaa Stalker: Huviretki tienpintareelle -kirjan maailmasta.Elokuva on suhteellisen rauhallistempoinen ja täynnä toisiaan kauniimpia visuaalisia hetkiä. Stalker on kuvattu Neuvostoliiton aikaisessa Virossa. Se on kuvattu tarkkaanottaen Tallinnan satama-alueella ja Linnamäen voimalaitoksessa.
Viro on Ruotsin ohella niitä harvoja maita, joissa olen viettänyt aikaani useampaan otteeseen. Ensimmäinen reissuni, mikä kesti viikkoja, ei ollut vain turistina, vaan kutsuttuna vieraana, majoittuen paikallisten ihmisten todellisissa kodeissa. Ja Viron vapautumisen jälkeisessä ensimmäisessä seurakuntakeskuksessa. Viron satama-alue näyttäytyy minulle vieläkin Stalker-elokuvan jatkumona ja sci-fistisenä. Sen verran suuren vaikutuksen Tarkovskyn erittäin filosofinen tulkinta Huviretkestä tienpintareelle on aivoihini tehnyt.
Tunnustettakoon sekin, että roolipeleihin olen päätynyt useita reittejä: jatkeena tieteis- ja fantasiakirjallisuudelle, lautapelien (esim. Talisman, Lohikäärmevuori, Dungeon!), miniatyyripelien ja valitse oma tarinasi -kirjojen kautta. Nuo kaikki edellämainitut harrastukset olen imenyt äidinmaidossa.Roolipelejä tuli paljon pelattua Rune Questin ja esim. Tie tähtiin 2300 AD ja Twilight 2000 -pelien moottoreilla. Jo ennen Praedor-sarjakuvia, minun vetämissä seikkailuissa oli elementtejä Tarkovskyn elokuvasta ja Strugatskin kirjoista. Minun tulevaisuuteni ja todellisuuteni ja roolipeliseikkailuni olivat jo silloin Stalkerin ja muun neuvosto-sci-fin läpivärjäämiä.
Yksi tunnustuksen paikka lisää.
Kun maailmaamme tuli aikoinaan Dark Conspiracy -peli, se kolahti minuun kovaa. Näin sen jonkinlaisena Stalkerin jatkeena. Stalkerin pelillisenä sovituksena. Tai yhtenä heijasteena siitä maailmasta. Jonkinlaiselta roolipelilliseltä kotiintulolta. Moottoriltaan Dark Conspiracy on Twilight 2000:n muokattu ja periaatteessa kevennetty, käytännössä sotkettu pelimoottori. Maailmaltaan Dark Conspiracy on määrittelemätöntä tulevaisuutta maailmassa, jossa kummalliset todellisuuspoikkeamat ovat todellisia. Ei varmaan siis liene kenellekään yllätys, että diggasin tuota peliä silloin ja diggaan sitä yhä. Neljäs laitos on tuloillaan ja diggaan viime vuonna julkaistua aloitus-esittely-settiä. Tuohon peliin palaan myöhemmin tässä pelisuositussarjassani. Nyt on aika mennä vihdoin aiheena olevaan Stalker -roolipeliin.
Stalker -roolipeli on peli, josta voi olla montaa mieltä. Omakin kokemukseni ja mielipiteeni on siitä ristiriitainen. Olkoon tämäkin yksi niistä tunnustuksista. Tämä on peli, jota tuli sekä tiedostamattani että tiedostaen, odotettua kuin kuuta nousevaa. Kun se tuli aikoinaan (2008) maailmaamme, oli elämässäni melkoisen raskaat ajat. Tiesin pelin tulosta ja hankinkin sen käsiini kirjastosta, mutta kaikki oli sillä hetkellä elämässäni sen verran synkkää, rujoa, rankkaa ja pask.a.a., että sellaisena tämäkin peli vääjäämättä tuolloin minulle näyttäytyi.Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä olin tuolloin elämälleni ja maailmalle syystäkin vihainen. Katkera. JA sitten se Peli jonka olisin halunnut olevan olemassa silloin joskus '80'-90'luvulla, oli siinä yht'äkkiä käsissäni. Ja se oli kaikkea sitä mitä olin halunnut tällaiselta peliltä ja enemmän. Olin silti pettynyt.
Tämä on vähän sama kuin Berliinin muurin palasten murtuessa, se muutti kertalaakista maailmaa ympärillään niille joille se muuri merkitsi ja edusti edes jotain. Ihmiset jotka janosivat uutta kokemusta ja elämää ja vapautta, saivat sen mitä halusivat ja pettyivät kun se olikin juuri sitä mitä elämä on: elämää.
Todettakoon ja tunnustettakoon, että tämän tekstini kuvituksessa on useita kuvia minusta hämmästelemässä osasta Berliinin muurista. Ja ihan vain siitä Berliinin muurin palasesta joka oli esillä Sampolan pihassa Tampereella hiljattain. Koen näitten kuvien sopivan hyvin kuvitukseksi juuri tähän peliesittelyyn. Kaikessa karuudessaan ja surrealismissaan. Kirja liittyy Neuvostoliiton historiaan, kommunismin ja sosialismin historiaan ja venäläiseen historiaan. DDR ja Berliinin muuri on osa samaa rujoa historiaa. Historiaa, joka itsessään on taruakin ihmeellisempää.Stalker peli todellakin on kaikkea sitä mitä Stalker -elokuva on ja mitä Stalker -kirja on. Se on kiistaton tosiseikka. Stalker -roolipeli tekee kunniaa Stalker -kirjalle ja elokuvalle. Peli onnistuu olemaan myös paljon enemmän kuin vain osiensa summa. Ja siinähän se onkin. Kirjan voi lukea, kokea ja nähdä miljoonalla tapaa. Niin voi elokuvankin. Ja sama koskee myös Stalker -roolipeliä.
Stalker -roolipeli ei johdata sinua tai yhtään sen enempää minua tai ketään muutakaan sen enempää, mihinkään valmiiksi pureskeltuihin äsfääreihin. Se ei opasta sinua vyöhykkeelle. Se ei vedä sinulle siellä kivaa kiertoajelua ja jaa sinulle väliajalla kahvia ja pullaa. Stalker -roolipeli ON vyöhyke. Vyöhyke on karu, rujo, hahmoton, ja varsinkin se on joka suuntaan ulottuva paikka ja epäpaikka. Se on. Ja se ei ole. Ja siksi se on samaan aikaan riemastuttavan mahtava että toisaalta karvas pettymys. Eli juuri niin kuin vyöhykekin on. Se säteilee joka paikkaan ja tekee kaiken kosketuksissaan olevan joksikin muuksi. Ei sellaiseksi kuin haluaisi, vaan sellaiseksi miksi se sinut muokkaa olemassaolollaan. Huimaa, eikö? Todellakin, erittäin huimaa.
Stalker on peli jota rakastan vihata ja vihaan rakastaa, ja silti minä rakastan sitä aina vain enemmän. Kyllä. Minä rakastan Stalker -peliä. Se on vahva steitmentti sillä rakkaus on erittäin vahva voima. Mutta mitään muuta sanaa ei ole tätä kuvaamaan yhtä osuvasti, kuin rakkaus. Minä rakastan Stalkeria. Ja Stalker rakastaa meitä jokaista, joka vain on uskaltanut antaa mahdollisuuden Stalkerille ja itselleen olla jotain mahdollista. Ja mahdotonta.
Stalker -roolipeli on suomalaisen Ville "Burger" Vuorelan tekemä peli, joka on samaan aikaan erittäin uskollinen lähdeteoksilleen, mutta joka toisaalta vie lähdeteosten vihjailemaa maailmaa kohti julkaisuajankohdan nykyaikaista yhteiskuntaa. Julkaisuajankohdasta on jo 12 vuotta, ja paha sitten sanoa mistä kaikesta tuo kaikkinensa johtuu, mutta ainakin minusta tuntuu, että pelin sisältämät teemat ovat nyt vielä ajankohtaisemmat kuin vuonna 2008.
Pelin maailmassa asiat ovat toisaalta kohdillaan mutta toisaalta sekaisin. Maailmassa on samat luonnonlait ja lainalaisuudet kuin yleensäkin, mutta sitten niistä on melkoisia poikkeamia. Pelin Stalkerit eivät ole tavallisia ihmisiä, saatika sankareita. He ovat rikollisia, jotka uhmaavat Alueille kulkemisen kieltäviä lakeja. Liikkuvat sinne ja siellä missä ei saisi. Ja alueella vaanii kuolema varomatonta kulkijaa. Kuolema voi napata mukaansa varovaisenkin kulkijan. Aika osuvaa näin Korona -aikana Stalker- -roolipeliä pähkäillessä ja tätäkin tekstiä kirjoittaessa.
Pelillä on hyvin mietitty maailma ja kouriintuntuva taustatarina. Pelimaailmassa on enemmän kuin ripaus Dark Conspiracya, jonka kompastuskivi (etenkin ekassa laitoksessa) oli nimenomaan sen paikoitellen avuttoman kömpelö pelijärjestelmä. Nyt pelaaminen ei kompastu ainakaan pelijärjestelmään. Etenkään tuhottomaan nopan heittelyyn. Pelimoottorina tarinaa mahdollistamassa kun on Flow -pelijärjestelmä, joka on nopaton. Suurena Amber -roolipelin diggarina nopattomuus on minusta vain juurikin tällaiseen pelaamiseen sopivaa. Flow -systeemin opetteleminen ottaa aikansa ja vaatii pelinjohtajalta, ja pelaajiltaan, ainakin aluksi paljon. Mutta kyllä se sitten kernaasti antaa sitä nannaa pelipöydässä kokijoilleen korkojen kera.
Tämä on roolipeliteos, joka kannattaa kokeilla ja kokea (kuin kartiskat) edes kerran elämässään. Suosittelen rohkeasti tarttumaan peliin ja antamaan sille mahdollisuuden. Voisin kertoa paljon pelitarinoita, jotka saisivat juuri Sinut tarttumaan hanakammin Stalkeriin. Voisin ruotia innokkaasti pelijärjestelmää, kehua retostella ainutlaatuista taittoa (se muuten ON hieno; on se) ja vaikka mitä. Vaan sitä en tee. Koen sanoneeni aiheesta olennaisen ja enemmän. Alkuperäisteosten hengessä.
Elämä on pieni retki tienpientareelle. Huviretki se ei ehkä ole. Mutta retki se on. Stalker -roolipeli on myös retki. Se antaa ohjeet ja opaskartat. Pelaajien pitää luoda se retki itse. Pysähtyä tienpientareelle ja jatkaa rohkeasti eteenpäin. Onni voi löytyä siitä punaisesta pallosta hylätystä teollisuusrakennuksesta. Tai sitten se löytyy siitä, että Sinulla on ystäviä, jotka tulevat kanssasi mielikuvitusretkelle. Oppaanaan Stalker. Onnea, sitä te tarvitsette!
Teidän, kunnioittaen, Krisse Tuominen,
alueilla kulkija.
Kommentit
Lähetä kommentti