Pelisuosituksia ja perusteluita, osa 6
Pelisuosituksia ja perusteluita, osa 6
Silloin tällöin kuulee ja näkee toiveita suosituslistoista roolipeli-kärpäsen pureman saaneille. Myöskin top-listojen laatiminen ja pyytäminen samassa tarkoituksessa on peruskeskustelun aihe roolipelaajien keskuudessa. Päätinkin listata aloittelijaystävälliseen ja kansantajuiseen blogiini (tai tällaisiksi tätä on kutsuttu; kiitos kehuista) omia suosittelujani roolipeleistä kiinnostuneille. Nyt olenkin edennyt jo kuudenteen osaan pelisuositusteni sarjassa.
En ole koonnut listaa suosikkipelieni listaukseksi, vaikka omia suosikkejanikin listassa ymmärrettävästi on mukana. Lista on koostettu nimenomaan siitä lähtökohdasta, että mihin roolipeleihin mielestäni kannattaa roolipeleistä kiinnostuneitten tai itselleen uudenlaista peliä etsivien, ehdottomasti tutustua. Ylipäätään, jos on kiinnostunut roolipeleistä. Etenkin, jos on kiinnostunut monen tyylisistä roolipeleistä. Varsinkin, jos on kiinnostunut tutustumaan roolipelaamisen historiaa muokanneisiin peleihin, jotka ovat mielestäni merkittäviä ja pelaamisen arvoisia vielä nykyäänkin. Pidemmittä puheitta: tämän kertaisten listan pelien pariin!
Top 20 -listaus roolipeleistä, joihin kannattaa
tutustua vielä eläessään 👼😇😘 OSA kuusi eli lukuna 6
Tällä kertaa tarjolla on peräti kaksi indie-pelisuunnittelun huimaa helmeä. Kumpikin peli omaa jonkinlaisen innokkaan kannattajakunnan. Kummastakin on kansa ollut montaa mieltä. Kumpikin peli on ollut aiemmin kummastelun aihe ja nyt ainakin joillekin oikea tykkäyksen kohde. Toki, kuten moni hyvä indie-roolipeli, kummatkin hämmästyttävät ja hämmentävät minua yhä, vaikka niihin olen tykästynytkin. Minulle on hyväkin juttu, että pelissä ja sen maailmassa riittää ihmeteltävää ja pohdittavaa. Peli joka miellyttäisi kaikkia, tai edes minua, kaikinpuolin, ei yleensä ole osoittautunut pitemmän päälle kiinnostavalta.
Tällä kertaa tarjolla on peräti kaksi indie-pelisuunnittelun huimaa helmeä. Kumpikin peli omaa jonkinlaisen innokkaan kannattajakunnan. Kummastakin on kansa ollut montaa mieltä. Kumpikin peli on ollut aiemmin kummastelun aihe ja nyt ainakin joillekin oikea tykkäyksen kohde. Toki, kuten moni hyvä indie-roolipeli, kummatkin hämmästyttävät ja hämmentävät minua yhä, vaikka niihin olen tykästynytkin. Minulle on hyväkin juttu, että pelissä ja sen maailmassa riittää ihmeteltävää ja pohdittavaa. Peli joka miellyttäisi kaikkia, tai edes minua, kaikinpuolin, ei yleensä ole osoittautunut pitemmän päälle kiinnostavalta.
6. RUNE
Rune on raju viikinkiroolipeli, jossa pelaajat pelaavat hurjia viikinkejä, jotka seikkailevat hurjissa seikkailuissa. Seikkailut on tarkoitus railroadata oikein huolella, jotta varmasti peli pysyy oikeassa mellastuksessa ja lahtauksessa. Seikkailuja koostetaan kohtaus kohtaukselta yhdessä pelaajien toimesta, ja seikkailujen vetovuoro vaihtuu kohtauksesta toiseen. Tai vähintäänkin pelikerrasta toiseen.
Pelissä ei ole varsinaista pelinjohtajaa, eikä varsinkaan vakituista pelinjohtajaa, vaan peliporukan eri pelaajat luovat seikkailuihin kohtauksia, joita pelikerralla sitten pelataan useampia. Kohtauksen luonut pelaaja vetää oman seikkailunsa muille pelaajille ja yksi pelaajista pelaa siinä seikkailussa oman hahmonsa lisäksi, sijaispelaajana pelauttajan pelihahmoa. Kun kohtaus on pelattu, tulee seikkailussa eteen seuraava kohtaus, jonka vetää yleensä eri pelaaja.
Saman peliporukan pelaajien kesken siis kierrätetään kohtausten vetovuoroja ja koko peliporukan kesken jaetaan pelinjohtajan pestiä sen muodossa, että porukassa on kaikkien tarkoitus suunnitella tai vähintäänkin omalla pelautusvuorollaan pelauttaa jokin valmiskohtaus.
Seikkailuissa ja kronikoissa pelaajat pelaavat kilpaillen toisiaan ja kulloisenkin kohtauksen pelauttajaa vastaan. Kaikki seikkailut erillisine kohtauksineen tietenkin pisteytetään kaikkien pelaajien kesken! Myöskin pelauttaja saa pisteitä sen mukaan kuinka onnistui pistämään kampoja vastaan pelaajaporukalle. Sitten vertaillaan kuka porukasta voitti minkäkin session ja kuka sai seikkailun aikana eniten pisteitä!
Tykkään aidosti siitä kuinka pelisuunnittelija Robin D. Laws tiimeineen on päättäneet rehvakkaasti yhdistää rehellisen verihurmeisen Hack 'n' slash -meiningin, troupe'-pelaamista halveksivan kilpailupelaamisen freeformistiseen pelimekaniikkaan, ja uskaltautuneet lätkäisemään tämän kaiken vielä viikinkiteemaan... ah mikä yhdistelmä. Lisäksi hauska, itseironinen ja älyllinenkin! Tästä minä nautin.
Todettakoon kaiken rehellisyyden nimissä kuitenkin, että tämä oli yksi niistä peleistä, joita aikoinaan kauhun ja hämmenyksen sekaisesti odotin ilmestyväksi. Yhdistelmänä digimättörope RUNEsta tehty lisenssi-pöytäroolipeli, ennakkoluulottomista roolipeleistä tunnetun Atlas Gamesin julkaisemana, oli vähän sellainen että "tää voi olla hyvä, paha tai hyvin paha rasti" nieltäväksi.
Kun yhtälöön lisää sen, että projektin ratissa oli muun muassa Ars Magicasta, Feng Shuista ja Over the Edgestä tuttu Robin D. Laws, niin kyllähän tästä tuli odottaneeksi jotain todella erikoista ja ihmeellistä. Tämän kun suht. tuoreeltaan sain käsiini selailtavaksi ja vähän tuli pelailtuakin, olin suoraan sanottuna pettynyt, kettuuntunut ja hämilläni. Koin pelin olevan kummallista sekametelisoppaa joka ei minusta silloin ollut oikein mistään kotoisin.
Silloin kuitenkin jo tykkäsin sekä vanhan koulukunnan mätöistä, poikkitaiteellisista outoilupeleistä ja vaikka mistä, mutta jostain syystä old-school -mättö viikinkiteemalla toteutettuna kilpailullisena äijjämättönä oli mulle ookoo, muttei se että tämä oli toteutettu jollain jännällä freeformaus-kierteellä. "Viikinkimättökkö muka voisi olla pelinjohttajaton peli jossa pelautusvuoro kiertää pelaajalta toiselle, mitä vitsiä... täyttä kerettiläistä pelleilyä", ulisin silloin. Lisäksi sain ajatuksilleni komppausta silloin tuntemissani pelaajissa melkoisen paljon.
Annoin viisaasti kosken virrata aikansa ja tartuin peliin reilusti myöhemmin. Jostain syystä homma aukeni minulle ihan eri tavalla, mutta aktiivinen pelihommailu oli juuri sillä hetkellä hyvin erilaista ja satunnaista, ja oli työ- ja perhekiireitä ja uli uli... joten jäipä tämäkin peli muhimaan alitajuntaan ja lopulta muitten prioriteettien sumassa ja lomassa, unohdin koko pelin tyystin.
Sittenpä tuli jälleen se aika, kun aloin huolella aktivoitumaan roolipelaamisessa, löysin aiempaan pelaamiseeni eri näkökulmia ja aikuistuin mustavalkoisemmasta ropetus-meiningistä Luojan kiiros, nykyisillään diggaamani pelien monimuotoisuuden värikirjoon. Aloin miettiä mitä haluaisin pelata nyt, neljääkymppiä lähestyen ja sieltä täältä foorumeilla ja ihmisten keskusteluissa, tuli esille RUNE -roolipeli.
Kaivoin RUNE rpg:n Tampereen pääkirjastosta roolipeliosastolta, jälleen känsäisiin kouriini, ja luin sen tällä kertaa ajatuksella ja kunnolla ajan kanssa. Tässä vaiheessa olin päässyt sinuiksi kunnolla OTEn ja Amber rpg:n kanssa, ja olin lisäksi tutustunut OSR -meininkeihin, joihin olin kenties jo hieman ehtinyt kyllästyäkin. Sitten tapahtui se jokin merkittävä hetki. Se hetki kun jotain napsahti päässäni. Silleen kivalla tapaa. Tällä kertaa. Se oli se hetki, kun vihdoin Todella Tajusin yht'äkkiä koko homman nerouden.
Oivalsin, että totta kai säännöt pitää olla simppelit ja lähes naurettavan sepämääräiset yksinkertaisuudessaan, juurikin pelissä, jossa mätettää menemmää nii että napsuu. Muunlainen mekaniikka ei oikein antaisi samanlaista mahdollisuutta keskittyä itse asiaan... joka siis ei ole mitään ikiaikaiset vampyyrit menee tonne metroon ja sit ne loitsuaa pääteasemalla esiin ulottuvuuksien takaa liibadaibadaa -henkistä ylimystistä tarinankerrontaa, vaan rehellistä puolj tuntii vastapuolta turpaan ja ohtikkoon niin että veri roiskuu ja ODIN raikaa!
Sit mie kuulkaas myös hokasin, että totta kai ne karvanaamat taikka tappokoneviikinkinaaraat (no, okei, voi nekin olla toki karvanaamoja!) kilpailee keskenään siitä kellä on kylän suurin kypärä ja miekka ja suurin saalis ja uli uli... Koska eihän tällästä kenenkään peejiin pää määräänsä enempää kestä, niin se on kaikille osapuolille varmasti jees pox holirei ja rillumarei-meiningin säilyttämisenkin kannalta parempi että ei ole pelinjohtajaa, eikä edes vakituista pelauttajaa.
Hyvän meiningin säilyttämiseksi porukka kyhää pelikirjassa annetun kaavan mukaan selkeitä kohtauksia ja kukin sitten pelauttaa kohtauksensa. Kaikki pääsee sessiossa sekä pelauttamaan että pelaamaan. Ja siis tietenkin lahtaamaan, herjaamaan ja muuten räykkäämään ja iha muute vaa retostelemmaan. Siinä sivussa ehkä vähän tutkitaan maailmaa ja mantuja ja mäkiä, hankitaan omaisuutta, tutkimusmatkaillaan, lauletaan sankarilauluja, kutsutaan jumalia apuun, ja tietenkin kaltattaa lissää!
Mitä järkee tällaisessa pelaamisessa sitten muka on? Emmääää vaa tiiä... tai no, ite asiasa, tiän mää! Siinä on vaikkapa se järki, ettei aina tartte kaikessa olla niin paljon kauheesti järkee, vaan joskus on ihan ookoo pelata rehellisen rujoa kohkausta siinä porukassa missä ei vaan just sillä hetkellä, tai koskaan, jaksa kikkailla mitään muuta ku "mennää tonne ja mätetää"-settii. Se on ihan ookoo. Tuollaisiakin henkireikiä elämässä kaivataan. Siksipä kiva, että sellaisia myös on.
Itelleni koen hyväksi, että on monenlaisia pelejä, sillä tykkään pelata mm. erittäin älykästä settiä, säännöiltään yksityiskohtaista ja maailmakonsepteiltaan monimutkaista, yksinkertaistettua ja tarinavetoista, mutta sitten toisaalta aivan huvittavaa öhhöhööö -tason randomia sekoilua. Koska ihan oikeasti saman immeisen mielestä tuo kaikki voi (ja saa) olla kivaa. Plus, aenakinnii, miusta kaikelle voi olla aikansa ja paikkansa, niin en näe mitään syytä miksi pelit pitäisi paahtaa kaikki samoista pavuista. Kiva vaan kun on monenlaista kihisevää ja kuhisevaa pelattavaa.
Ei tämä tosiaan mikään maailmoja syleilevä tai niitä mullistavavakaan peli ole, mutta tekee hyvin sen mikä pelissä on olennaista. Lisäksi vallan viihdyttävä ja hauska. Mainittakoon, että aika rujosta kannestaan huolimatta pelikirja pitää sisällään vallan komeaa kuvitusta ja omaa silmääni miellyttävää taittoa. Arvostan RUNESSA oikeasti sitä, että pelikirjasta saa selvää ja sitä että se on jaoteltu aika selkeäksi käyttää.
Jos olet sattumalta etsinyt railakasta erittäin pelillistä kilpailuhenkistä seikkailupeliä, missä pelauttaja ja pelaajat kamppailevat toisiaan vastaan, ja kaikki toisiaan vastaan, niin RUNEssapa sinulle oiva peli! Jos vielä tykkäät viikinkiteemoja, ja tykkäät pelata (tai ainakin kokeilla) roolipelejä, niin saatat hyvinkin kokea vaivan arvoiseksi Runeen tutustumisen. Sano minun sanoneen!
Pelissä ei ole varsinaista pelinjohtajaa, eikä varsinkaan vakituista pelinjohtajaa, vaan peliporukan eri pelaajat luovat seikkailuihin kohtauksia, joita pelikerralla sitten pelataan useampia. Kohtauksen luonut pelaaja vetää oman seikkailunsa muille pelaajille ja yksi pelaajista pelaa siinä seikkailussa oman hahmonsa lisäksi, sijaispelaajana pelauttajan pelihahmoa. Kun kohtaus on pelattu, tulee seikkailussa eteen seuraava kohtaus, jonka vetää yleensä eri pelaaja.
Saman peliporukan pelaajien kesken siis kierrätetään kohtausten vetovuoroja ja koko peliporukan kesken jaetaan pelinjohtajan pestiä sen muodossa, että porukassa on kaikkien tarkoitus suunnitella tai vähintäänkin omalla pelautusvuorollaan pelauttaa jokin valmiskohtaus.
Seikkailuissa ja kronikoissa pelaajat pelaavat kilpaillen toisiaan ja kulloisenkin kohtauksen pelauttajaa vastaan. Kaikki seikkailut erillisine kohtauksineen tietenkin pisteytetään kaikkien pelaajien kesken! Myöskin pelauttaja saa pisteitä sen mukaan kuinka onnistui pistämään kampoja vastaan pelaajaporukalle. Sitten vertaillaan kuka porukasta voitti minkäkin session ja kuka sai seikkailun aikana eniten pisteitä!
Pelimekaniikka ja pelin fokus on pidetty viisaasti mukavan simppelinä, helposti omaksuttavana, ja silti omalaatuisena. Onhan noista viikinkien seikkailuista retostelupelejä ennenkin nähty, mutta kyllä tämä silti tavallisista lahtaa ja melskaa -seikkailupeleistä edukseen erottuu persoonallisella otteellaan.
Pelissä pelaajien hahmot ovat viikinkisankareita, joilla on norjalaisen viikinkinimen lisäksi lempinimi (Esim. tyyliin Eerik Isonenä tai Karl Karhunkaataja). Tämän lisäksi hahmolla on erilaisia ominaisuuksia, jotka ovat voima, kestävyys, ketteryys, nopeus, tarkkaivaisuus, vaikutelma ja kommunikaatio. Varsinkin kaksi viimeistä viikinkipelissä saattavat tulla yllätyksenä, heille, jotka mieltävät viikingit vain aivottomiksi tappokoneiksi, jota historialliset viikingit eivät olleet, ja suureksi ilokseni, sitä eivät ole RUNEnkaan viikingit.
Hahmoilla on ominaisuuspohjaisia kykyjä, jotka jakaantuvat neljään kategoriaan: taistelukykyihin, tutkimusretkikykyihin, vuorovaikutuskykyihin, ja satunnaisiin kykyihin, joita on peräti yksi. Se yksi taasen on sitäkin kiinnostavampi: jumaltietoisuus. Jumaltietouskyvyllä hahmo pystyy olemaan poikkeuksellisen hyvin yhteydessä jumaliin, ja näin ollen saamaan jumalilta helpomin apua ja lahjoja.
Eri kyvyillä pelaaja voi tehdä esimerkiksi hahmon, joka osaa taistella, joka osaa ratsastaa, kiivetä, kartoittaa, tuntee tarustoa, osaa neuvotella, naamioitua, lukea riimuja, laulaa, uhkapelata, ja osaa olla jumalien kanssa yhteydessä. Pelaamalla peliä ja menestymällä seikkailuissa, voi hahmo saada jumalilta itselleen erinäisiä kykyjä ja lahjoja. Hahmo voi kehittyä aika moni-ilmeiseksi sankariksi ilman jumalilta hankittuja kykyjäkin. Etenkin huomioonottaen että pelin genre on ennen kaikkea viikinkimätössä.
Tykkään aidosti siitä kuinka pelisuunnittelija Robin D. Laws tiimeineen on päättäneet rehvakkaasti yhdistää rehellisen verihurmeisen Hack 'n' slash -meiningin, troupe'-pelaamista halveksivan kilpailupelaamisen freeformistiseen pelimekaniikkaan, ja uskaltautuneet lätkäisemään tämän kaiken vielä viikinkiteemaan... ah mikä yhdistelmä. Lisäksi hauska, itseironinen ja älyllinenkin! Tästä minä nautin.
Todettakoon kaiken rehellisyyden nimissä kuitenkin, että tämä oli yksi niistä peleistä, joita aikoinaan kauhun ja hämmenyksen sekaisesti odotin ilmestyväksi. Yhdistelmänä digimättörope RUNEsta tehty lisenssi-pöytäroolipeli, ennakkoluulottomista roolipeleistä tunnetun Atlas Gamesin julkaisemana, oli vähän sellainen että "tää voi olla hyvä, paha tai hyvin paha rasti" nieltäväksi.
Kun yhtälöön lisää sen, että projektin ratissa oli muun muassa Ars Magicasta, Feng Shuista ja Over the Edgestä tuttu Robin D. Laws, niin kyllähän tästä tuli odottaneeksi jotain todella erikoista ja ihmeellistä. Tämän kun suht. tuoreeltaan sain käsiini selailtavaksi ja vähän tuli pelailtuakin, olin suoraan sanottuna pettynyt, kettuuntunut ja hämilläni. Koin pelin olevan kummallista sekametelisoppaa joka ei minusta silloin ollut oikein mistään kotoisin.
Silloin kuitenkin jo tykkäsin sekä vanhan koulukunnan mätöistä, poikkitaiteellisista outoilupeleistä ja vaikka mistä, mutta jostain syystä old-school -mättö viikinkiteemalla toteutettuna kilpailullisena äijjämättönä oli mulle ookoo, muttei se että tämä oli toteutettu jollain jännällä freeformaus-kierteellä. "Viikinkimättökkö muka voisi olla pelinjohttajaton peli jossa pelautusvuoro kiertää pelaajalta toiselle, mitä vitsiä... täyttä kerettiläistä pelleilyä", ulisin silloin. Lisäksi sain ajatuksilleni komppausta silloin tuntemissani pelaajissa melkoisen paljon.
Sittenpä tuli jälleen se aika, kun aloin huolella aktivoitumaan roolipelaamisessa, löysin aiempaan pelaamiseeni eri näkökulmia ja aikuistuin mustavalkoisemmasta ropetus-meiningistä Luojan kiiros, nykyisillään diggaamani pelien monimuotoisuuden värikirjoon. Aloin miettiä mitä haluaisin pelata nyt, neljääkymppiä lähestyen ja sieltä täältä foorumeilla ja ihmisten keskusteluissa, tuli esille RUNE -roolipeli.
Kaivoin RUNE rpg:n Tampereen pääkirjastosta roolipeliosastolta, jälleen känsäisiin kouriini, ja luin sen tällä kertaa ajatuksella ja kunnolla ajan kanssa. Tässä vaiheessa olin päässyt sinuiksi kunnolla OTEn ja Amber rpg:n kanssa, ja olin lisäksi tutustunut OSR -meininkeihin, joihin olin kenties jo hieman ehtinyt kyllästyäkin. Sitten tapahtui se jokin merkittävä hetki. Se hetki kun jotain napsahti päässäni. Silleen kivalla tapaa. Tällä kertaa. Se oli se hetki, kun vihdoin Todella Tajusin yht'äkkiä koko homman nerouden.
Oivalsin, että totta kai säännöt pitää olla simppelit ja lähes naurettavan sepämääräiset yksinkertaisuudessaan, juurikin pelissä, jossa mätettää menemmää nii että napsuu. Muunlainen mekaniikka ei oikein antaisi samanlaista mahdollisuutta keskittyä itse asiaan... joka siis ei ole mitään ikiaikaiset vampyyrit menee tonne metroon ja sit ne loitsuaa pääteasemalla esiin ulottuvuuksien takaa liibadaibadaa -henkistä ylimystistä tarinankerrontaa, vaan rehellistä puolj tuntii vastapuolta turpaan ja ohtikkoon niin että veri roiskuu ja ODIN raikaa!
Sit mie kuulkaas myös hokasin, että totta kai ne karvanaamat taikka tappokoneviikinkinaaraat (no, okei, voi nekin olla toki karvanaamoja!) kilpailee keskenään siitä kellä on kylän suurin kypärä ja miekka ja suurin saalis ja uli uli... Koska eihän tällästä kenenkään peejiin pää määräänsä enempää kestä, niin se on kaikille osapuolille varmasti jees pox holirei ja rillumarei-meiningin säilyttämisenkin kannalta parempi että ei ole pelinjohtajaa, eikä edes vakituista pelauttajaa.
Hyvän meiningin säilyttämiseksi porukka kyhää pelikirjassa annetun kaavan mukaan selkeitä kohtauksia ja kukin sitten pelauttaa kohtauksensa. Kaikki pääsee sessiossa sekä pelauttamaan että pelaamaan. Ja siis tietenkin lahtaamaan, herjaamaan ja muuten räykkäämään ja iha muute vaa retostelemmaan. Siinä sivussa ehkä vähän tutkitaan maailmaa ja mantuja ja mäkiä, hankitaan omaisuutta, tutkimusmatkaillaan, lauletaan sankarilauluja, kutsutaan jumalia apuun, ja tietenkin kaltattaa lissää!
Mitä järkee tällaisessa pelaamisessa sitten muka on? Emmääää vaa tiiä... tai no, ite asiasa, tiän mää! Siinä on vaikkapa se järki, ettei aina tartte kaikessa olla niin paljon kauheesti järkee, vaan joskus on ihan ookoo pelata rehellisen rujoa kohkausta siinä porukassa missä ei vaan just sillä hetkellä, tai koskaan, jaksa kikkailla mitään muuta ku "mennää tonne ja mätetää"-settii. Se on ihan ookoo. Tuollaisiakin henkireikiä elämässä kaivataan. Siksipä kiva, että sellaisia myös on.
Itelleni koen hyväksi, että on monenlaisia pelejä, sillä tykkään pelata mm. erittäin älykästä settiä, säännöiltään yksityiskohtaista ja maailmakonsepteiltaan monimutkaista, yksinkertaistettua ja tarinavetoista, mutta sitten toisaalta aivan huvittavaa öhhöhööö -tason randomia sekoilua. Koska ihan oikeasti saman immeisen mielestä tuo kaikki voi (ja saa) olla kivaa. Plus, aenakinnii, miusta kaikelle voi olla aikansa ja paikkansa, niin en näe mitään syytä miksi pelit pitäisi paahtaa kaikki samoista pavuista. Kiva vaan kun on monenlaista kihisevää ja kuhisevaa pelattavaa.
Ei tämä tosiaan mikään maailmoja syleilevä tai niitä mullistavavakaan peli ole, mutta tekee hyvin sen mikä pelissä on olennaista. Lisäksi vallan viihdyttävä ja hauska. Mainittakoon, että aika rujosta kannestaan huolimatta pelikirja pitää sisällään vallan komeaa kuvitusta ja omaa silmääni miellyttävää taittoa. Arvostan RUNESSA oikeasti sitä, että pelikirjasta saa selvää ja sitä että se on jaoteltu aika selkeäksi käyttää.
Jos olet sattumalta etsinyt railakasta erittäin pelillistä kilpailuhenkistä seikkailupeliä, missä pelauttaja ja pelaajat kamppailevat toisiaan vastaan, ja kaikki toisiaan vastaan, niin RUNEssapa sinulle oiva peli! Jos vielä tykkäät viikinkiteemoja, ja tykkäät pelata (tai ainakin kokeilla) roolipelejä, niin saatat hyvinkin kokea vaivan arvoiseksi Runeen tutustumisen. Sano minun sanoneen!
7. Stormbringer (Elric! ja Hawkmoon)
Se ei ole mikään salaisuus, että rakastuin jo pienenä Michael Moorcockin luomiin (anti)sankareihin nimeltään Elric Melnibonelainen ja Dorian Hawkmoon. Ei liene siis mikään, ihme, että ihastuin teini-iässä totaalisesti Stormbringer -roolipeliin. Peliin, joka on koostettu rakkaudella ja huolella, toimiakseen pelinä, jonka kautta voi elää omat myyttisen eeppiset kronikkansa Nuorissa Kuningaskungissa.
Sen lisäksi, että Stormbringer vangitsee mielestäni oivasti Elric-kirjojen tunnelman, peli toimii kyllä tanakasti omilla jaloillaankin. He, jotka ovat pelanneet Chaosiumin julkaisemaa klassista Rune Questia tai muita Basic Roleplaying Systemiin nojautuvia pelejä, saattavat olla perusmekaniikan puolesta kuin kotonaan, mutta toisaalta osittain hiiiieman hukassa. Stormbringer, kun on toisaalta perusmekaniikaltaan samaa puuta kuin Rune Quest pohjimmiltaan, mutta toisaalta etenkin demonimagian puolesta, täysin omia polkujaan hiihtelevä peliteos.
Tässä tekstissä kirjoitan ennen kaikkea suomeksi Stormbringerin englannin kielisen neljännen laitoksen pohjalta käännetystä suomen kielisestä Stormbringeristä, jonka takakannessa ja pelilaatikossa, lukee virheellisesti viides laitos. Kuten englantia ymmärtävä osaa lukea ensimmäisiltä sivuilta, niin neljäs laitoshan tämä oikeasti on. Kirjoitan tästä laitoksesta, koska se on yhä saatavilla roolipelikaupoista ja nyt vallan kohtuulliseen hintaan. Lisäksi tykkään tuoda esille sitä, että suomeksikin on käännetty klassisia laatupelejä. Varsinkin, kun suomeksi on julkaistu Chaosiumin julkimoimia muitakin pelejä, jotka käyttävät samaa mekaniikkaa. Tämä tietenkin lisää pelaamismahdollisuuksia huomattavasti, kun voi vaikkapa käyttää Stormbringerissä Rune Questin materiaalia kevyesti soveltaen, ja toisin päin.
Englanniksi pelattavaa sitten onkin vielä enemmän. Stormbringeristä, Hawkmoonista ja Elric! -roolipeleistä, kun on tehty useita laitoksia. Sekä itsenäisesti omilla mekaniikoillaan että vaikkapa Rune Questin maailma- ja seikkailukirjoina.
Sen lisäksi, että Stormbringer vangitsee mielestäni oivasti Elric-kirjojen tunnelman, peli toimii kyllä tanakasti omilla jaloillaankin. He, jotka ovat pelanneet Chaosiumin julkaisemaa klassista Rune Questia tai muita Basic Roleplaying Systemiin nojautuvia pelejä, saattavat olla perusmekaniikan puolesta kuin kotonaan, mutta toisaalta osittain hiiiieman hukassa. Stormbringer, kun on toisaalta perusmekaniikaltaan samaa puuta kuin Rune Quest pohjimmiltaan, mutta toisaalta etenkin demonimagian puolesta, täysin omia polkujaan hiihtelevä peliteos.
Tässä tekstissä kirjoitan ennen kaikkea suomeksi Stormbringerin englannin kielisen neljännen laitoksen pohjalta käännetystä suomen kielisestä Stormbringeristä, jonka takakannessa ja pelilaatikossa, lukee virheellisesti viides laitos. Kuten englantia ymmärtävä osaa lukea ensimmäisiltä sivuilta, niin neljäs laitoshan tämä oikeasti on. Kirjoitan tästä laitoksesta, koska se on yhä saatavilla roolipelikaupoista ja nyt vallan kohtuulliseen hintaan. Lisäksi tykkään tuoda esille sitä, että suomeksikin on käännetty klassisia laatupelejä. Varsinkin, kun suomeksi on julkaistu Chaosiumin julkimoimia muitakin pelejä, jotka käyttävät samaa mekaniikkaa. Tämä tietenkin lisää pelaamismahdollisuuksia huomattavasti, kun voi vaikkapa käyttää Stormbringerissä Rune Questin materiaalia kevyesti soveltaen, ja toisin päin.
Englanniksi pelattavaa sitten onkin vielä enemmän. Stormbringeristä, Hawkmoonista ja Elric! -roolipeleistä, kun on tehty useita laitoksia. Sekä itsenäisesti omilla mekaniikoillaan että vaikkapa Rune Questin maailma- ja seikkailukirjoina.
Seikkailut neljännen laitoksen Strombringer -roolipelissä ovat lähtökohdiltaan ja mittakaavoiltaan saman ajan Rune Questin seikkailullista tyyliäkin vieläkin huimempia, sukkuloiden melkoisen mittakaavan sfääreissä, joten turhan tarkat ja mekaaniset säännöt olisivat vain turhaan huimien seikkailujen tiellä. Näin ollen, on Stormbringer, Rune Questiin verrattuna säännöiltään kokonaisuudessaan kevennetty ja virtaviivaistettu peli.
Koska Stormbringerin maailma on mitä on, lähtee peli jo alkuasetelmistaan omille raivaamattomille kivikkoisille maastoladuilleen, joten Rune Questin ja Stormbringerin välillä on erinäisiä merkittäviä eroavaisuuksia. Rune Questia voi pelata ilman mitään taustamaailmaa vaikkapa pseudo-keskiaikaisena fantasiaroolipelinä tai hyödyntää sen Gregg Staffordin fiktiivistä Gloranthan maailmaa. Stormbringer taasen sijoittuu Michael Moorcockin luomaan Nuorten kuningaskuntien maailmaan ja varsinkin antisankari Elric Melnibonelaisen äärimmäisen eeppis-traagisiin kokemuksiin.
Ensinnäkin Stormbringer -peli on saanut nimensä Elric Melnibonelaisen taikamiekasta. Se ei ole mikä tahansa perusfantasian kiva ja söpö taikamiekka, joka tekee kantajastaan voittamattoman ja näin ollen vie omistajansa satumaisiin rikkauksiin ja onnenkukkuloille. Stormbringer on miekka, joka vaatii tulla käytetyksi. Se toisaalta, aluksi, antaa Elricille voimia elää ja toimia, sillä ilman miekan suomia voimia, Elric ei todella hoikkana, heikkona ja sairaalloisena pysyisi edes pystyssä. Elric hoippuu elossa huumeitten ja ennen kaikkea maagisen miekkansa avulla. Toisaalta miekka myös syöksee Elricin äärimmäisen traagiseen kuolon spiraaliin. Sen mikä miekka antaa kantajalleen, se ottaa enemmän kuin korkojen kera. Miekka, kun aterioi kuolleitten ihmisten sieuluista ja ensin nakertaa ja sitten syö myös kantajansa sielun. Toisekseen Nuorten kuningaskuntien maailma on mystinen, rujo, ruma, lohduton, säälimättömän väkivaltainen, ja monilla tavoin koruttoman karu ja julma.
Koska Stormbringerin maailma on mitä on, lähtee peli jo alkuasetelmistaan omille raivaamattomille kivikkoisille maastoladuilleen, joten Rune Questin ja Stormbringerin välillä on erinäisiä merkittäviä eroavaisuuksia. Rune Questia voi pelata ilman mitään taustamaailmaa vaikkapa pseudo-keskiaikaisena fantasiaroolipelinä tai hyödyntää sen Gregg Staffordin fiktiivistä Gloranthan maailmaa. Stormbringer taasen sijoittuu Michael Moorcockin luomaan Nuorten kuningaskuntien maailmaan ja varsinkin antisankari Elric Melnibonelaisen äärimmäisen eeppis-traagisiin kokemuksiin.
Ensinnäkin Stormbringer -peli on saanut nimensä Elric Melnibonelaisen taikamiekasta. Se ei ole mikä tahansa perusfantasian kiva ja söpö taikamiekka, joka tekee kantajastaan voittamattoman ja näin ollen vie omistajansa satumaisiin rikkauksiin ja onnenkukkuloille. Stormbringer on miekka, joka vaatii tulla käytetyksi. Se toisaalta, aluksi, antaa Elricille voimia elää ja toimia, sillä ilman miekan suomia voimia, Elric ei todella hoikkana, heikkona ja sairaalloisena pysyisi edes pystyssä. Elric hoippuu elossa huumeitten ja ennen kaikkea maagisen miekkansa avulla. Toisaalta miekka myös syöksee Elricin äärimmäisen traagiseen kuolon spiraaliin. Sen mikä miekka antaa kantajalleen, se ottaa enemmän kuin korkojen kera. Miekka, kun aterioi kuolleitten ihmisten sieuluista ja ensin nakertaa ja sitten syö myös kantajansa sielun. Toisekseen Nuorten kuningaskuntien maailma on mystinen, rujo, ruma, lohduton, säälimättömän väkivaltainen, ja monilla tavoin koruttoman karu ja julma.
Sääntöjen suhteellisen helppouden vuoksi, kalkulaattorin kanssa näpertämisen sijaan, pelaajat voivat uppoutua luomaan erittäin eeppisen mittakaavan tarinoita ja kronikoita. Näissä kronikoissa sitten, esimerkiksi, kuljetaan ulottuvuuksien välillä, harjoitetaan suuren mittakaavan diplomatiaa.
Huomioon ottaen Nuorten kuningaskuntien tunnelman ja toimintatavat, diplomatia käytännössä tarkoittaa sitä, että Stormbringer -roolipelissä juonitellaan tuhoten ja luoden kokonaisia kuningaskuntia ja maailmoja. Tuommoisen kivakivan diplomatian lisäksi. kerätään esim. yrttejä ja sekoitellaan niistä lääkerohdoksia ja huumeita. Sitten voidaankin ottaa rennosti, vaikkapa siten, että harrastetaan niinkin rentoa luppoajan harrastetoimintaa, kuin tehdään diilejä demonien kanssa.
Huomioon ottaen Nuorten kuningaskuntien tunnelman ja toimintatavat, diplomatia käytännössä tarkoittaa sitä, että Stormbringer -roolipelissä juonitellaan tuhoten ja luoden kokonaisia kuningaskuntia ja maailmoja. Tuommoisen kivakivan diplomatian lisäksi. kerätään esim. yrttejä ja sekoitellaan niistä lääkerohdoksia ja huumeita. Sitten voidaankin ottaa rennosti, vaikkapa siten, että harrastetaan niinkin rentoa luppoajan harrastetoimintaa, kuin tehdään diilejä demonien kanssa.
Yhdistämällä Stormbringerin Hawkwindiin voi kätevästi sukkuloida hahmoillaan eri ulottuvuuksien ja historioitten välillä. Maagista muinaisen menneisyyden eeppistä fantasiaa, ja eeppistä (tulevaisuuden) tieteisfantasiaa, kun ei ole järin vaikia yhdistää toisiinsa, varsinkin kun kummatkin ulottuvuudet ja aikakaudet ovat Michael Moorcockin kynästä syntyneitä.
On myös täysin mahdollista liittää Stormbringer, Elric! ja Hawkmoon toisiinsa, jolloin varmasti saa lopputuloksena aikaiseksi korkean tason eeppistä seikkailukronikkaa nautiskeltavakseen vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Siinäkin tapauksessa, että oma loppuelämä sattuisi olemaan pieni ikuisuus. Tai, vaikka kyseessä olisikin vähän pitempikin ikuisuus. Tämä toki sopisi erinomaisesti Strombringer + Elric! + Hawkmoon -kombinaatioon.
On myös täysin mahdollista liittää Stormbringer, Elric! ja Hawkmoon toisiinsa, jolloin varmasti saa lopputuloksena aikaiseksi korkean tason eeppistä seikkailukronikkaa nautiskeltavakseen vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Siinäkin tapauksessa, että oma loppuelämä sattuisi olemaan pieni ikuisuus. Tai, vaikka kyseessä olisikin vähän pitempikin ikuisuus. Tämä toki sopisi erinomaisesti Strombringer + Elric! + Hawkmoon -kombinaatioon.
Vaikka pelaisi pelkästään ihan vain suomen kielistä (neljännen laitoksen) Stormbringeriä, löytyy siitä pelattavaa kyllä paljon. Tällä hetkellä suomenkielinen Stormbringerin laitos vaikkapa Fantasiapeleistä hankittuna, löytyy halpaa käsidesiputelia halvemmalla. Suosittelen tutustumaan! Lisäksi sen lisäksi, että peli on nyt vallan kohtuuhintainen, ei lähdemateriaalista ole kamalasti pulaa, kun Moorcockin kirjallisuutta on käännetty kohtuullisesti suomeksikin. Sitä myös on kivasti ympäri Suomea kirjastoissa.
Todettakoon myös erikseen, että he, jotka etsivät muihin peleihinsä sopivaa taikuusjärjestelmää, saatika demonimagian systeemiä, niin Stormbringer todellakin tarjoaa sellaisen. Pelin demoni- ja elementaali- -magia on myös siitä jännää, että epäonnistuessaan demonin manaamisessa ja sidonnassa, hahmo voi tulla imaistuksi erittäin ikäviin ulottuvuuksiin. Johon voi jäädä vangiksi. Ja loitsuhommissa Stormbringerissä hulluksi tuleminen tai kuoleminenkaan ei ole erityisen tavatonta. Kiehtovaa, eikö?
Mukavaa keväänjatkoa ja erittäin mielenkiintoisia pelihetkiä teille rakkaille blogini lukijoille! Toivotteleepi Krisse Tuominen, nasivoimanostaja, roolipeli-intoilija, ja muuten vaan mielenkiintoinen ihmiselläin, joka taisi myydä ajat sitten sieluparkansa, lunastaakseen lisää mielikuvitusta 👼
Kommentit
Lähetä kommentti