Elämän luutarha

 ...Kuoleman puutarha

Jotenkin kummasti sitä yli nelikymppisenä, radikaalin sydämen vajaatoiminnan omaavana, erittäin vakavaoireisen astman (plus liitännäisvaivat, kuten astmaattinen nuha pysyvänä vaivana) kuormittamana, kroonisena kipupotilaana, IBS:n omaavana, ja muuten vain äärimmäisen terveyden ja kauneuden perikuvana, sitä kokee aika vahvasti elämän(sä) rajallisuuden. Ei jostain kumman syystä, oikein pääse syntymään illuusioita omasta rehtymättömyydestä taikka kuolemattomuudestaan. Sitä kun  kirjaimellisesti tuntee vahvasti elävänsä enemmän tai vähemmän extra bonus life -pohjalta. No, onpa ainakin oppinut ottamaan paljon irti huonoistakin päivistä, joita meillä kaikilla vääjämättä on murskaavan suuri määrä koettavanamme.

Tietty angsti, vitutus, turhautuneisuus, krooninen uupumus ja väsymys, kuuluu myös toki pakettiin. Ei optimaationa, vaan defaultina. Näin pelitermein todeten, jälleen. Lisäksi elämän ja ajan rajallisuus ja kuoleman läheisyys ovat asioita, joitten kanssa nyt pitää oppia elämään ja pärjäämään. Omasta vajavaisuudesta ja puutteellisuudesta nyt puhumattakaan.

Syksy on tullut täksi vuodeksi jäädäkseen ja luita särkee, kolottaa ja jomottaa tavallistakin enemmän. Menen ja kävelen silti. Keppiin tukeutuen, mutta kuljen. Sitten otan taukoja, hieron jomottavia alueita eli pitkälti koko kroppaa, istun, venyttelen, pidän taukoja, hikoan ja läähätän. Mutta menen, olen ja teen. Ja sitten taas, levätään, kipuillaan, ja levätään uupuneena lisää. 

Asiasta kukkaruukkuun ja kävelykeppiin. On tullut katsottua modernin fantasian, ihmissuhdedraaman ja kauhun genreihin kuuluvaa espanjan kielistä tv-/streamauspalvelu- -sarjaa, nimeltään Alma. Se on ainakin minuun vedonnut monin tavoin, tarrannut kiinni kuin kuolinkouristus ja pitänyt otteessaan. Sarjan vahvuutena on se että se on sekä ruraalia että urbaania modernia mystistä fantasiaa. Sekä realistista ihmissuhdedraamaa että surrealistista absurdia ja jopa komediallista kerrontaa. Tarinassa on mukana todella vahvoja roolisuorituksia lapsilta, nuorilta, keski-ikäisiltä ja vanhuksilta. Hahmoina on surullisia ja onnellisia ihmisiä ja vähän kaikkea siltä väliltä. Vahvaa luottamusta ja jäätävää epäluottamusta. Filosofista maalailevaa pohdintaa ja arkipäiväistä olemista, pähkäilyä ja puurtamista. Toisin sanoen, Alma on elämänmakuinen ja fantastinen. Uskottava. Ja paikoitellen riivaavan piinaava, aidosti ahdistava, perkuleen pelottava, mysteerinen, hämmentävä, ja jopa hillitön. 

En ole Almasta vielä katsonut aivan kaikkia jaksoja ja olen par'aikaa vähän alle puolenvälin toiseksi viimeisessä eli kahdeksannessa jaksossa. Juuri nyt olo on jopa haikea, kun tiedostaa niin vahvasti, että jokin näin vahvasti tunteita, ajatuksia ja reaktioita minussa herättänyt ja ravistellut, on vääjäämättä ohi. Aivan liian pian. Juuri kuin on päässyt vasta kunnolla käsiksi itse asiaan ja makuun jostain suuremmasta. Vähän kuin elämässä. Kaitten. Tai niin ainakin juuri nyt uskon ja koen.

Elämisiin ja kokemisiin!